Märta ja Kurt Ståhle olivat kilttien ja tottelevaisten lapsien näköisiä, kumpikin yhtä vaalea ja hyväntahtoinen.
Kaikista viimeisimpänä olivat Astrid ja Holger Boye. He olivat tuotapikaa ystävystyneet toisiinsa ja keskustelivat niistä paikoista, joissa kumpikin oli käynyt ulkomailla. Niistä maisemista, joiden halki he nyt kiitivät, he eivät nähneet paljon mitään, ja olipa onni, että Holgeria opastivat edellä kulkevat reet, sillä muuten hän olisi eksynyt oikealta tolalta ollessaan niin viehättynyt matkamuistelmiin.
Retkeläiset olivat ehtineet kappaleen matkaa tullin ulkopuolelle, ja metsä kajahteli äänekkäästä, reippaasta puheensorinasta, kun joku ehdotti kilpa-ajoa. Ehdotusta kannatettiin innokkaasti. Auringonpaiste ja raikas ilma yllytti nuorten toimintahalua. Keli oli maanmainio. Pois tieltä!
Ja eteenpäin lensivät reet, ohi teljettyjen huviloiden ja pienten talojen ystävällisesti suitsuavine savupiippuineen. Uteliaat lapsilaumat ehättivät kirkuen kelkkoineen tiepuoleen.
"Antakaa minun ajaa", pyysi Minka innostuksesta vavisten, "minä saan varmasti vauhdin kiihtymään. Meidän täytyy päästä ensimmäisiksi."
"Ei, kiitos, minä pyydän saada pitää ohjakset", vastusti Urban pönäkästi, "ja minä rohkenen uskoa, että me pääsemme ensimmäisiksi, vaikka mikä olisi."
"Te luulette olevanne väkävämpi, kun olette mies."
"Väkävämpi en ole. Mutta väkevämpi kenties, Teillähän on nukenkädet — tai kissankäpälät."
"Voi, ettekö ole unohtanut vieläkään sitä tyhmyyttä?" Minka punastui ja vilkaisi salavihkaa Urbanin poskeen, missä ei kuitenkaan näkynyt enää naarmua. "Minä tahdon — minä tahdon ajaa!"
Hän tempasi itselleen ohjakset niin kiivaasti, että hevonen säikähti ja syöksyi ohi kaikkien rekien, potkien suojuslautaa ja pöllyttäen vimmatusti lunta kavioillaan. Vähän matkaa se pysyi tiellä, mutta kääntyi sitten aukealle kentälle.