"Meidän täytyy hypätä pois", huusi Urban ja repäisi vällyt auki. "Hypätkää pois tulimmaisen nopeasti ennen kuin tullaan tuon jyrkänteen reunalle", karjaisi hän hädissään. Pehmeän kerän tavoin Minka vierähti reestä syvään kinokseen. Samassa musteni maailma hänen silmissään ja sydäntä kouristi niin kauheasti, kun veri pakkautui siihen, että hän meni tainnoksiin.
Hänen pyörtymisensä ei johtunut säikähdyksestä, vaan siitä, että hän suuttui silmittömästi Urbanin epäkohteliaasta kiivaudesta. Hän ei olisi voinut ikipäivinänsä kuvitella, että nuori mies uskaltaisi kiljua hänelle niin kovasti, ja päälle päätteeksi Urban! Mutta amanuenssi — joksi häntä nyt sanottiin — Freide ei tiennyt itsekään, että juuri hänen sanansa olivat aiheuttaneet niin surullisen seurauksen. Hänen oli myös onnistunut keinotella pois reestä, joskin venähtänein jaloin. Hän nilkutti Minkan luo ja alkoi hieroa tämän ohimoita lumella, koko ajan kiroillen jalkavammaansa ja ähkien ja puhkien mielenliikutuksesta.
"Hyvä Jumala, ihmislapsi, herätkää toki!" Hän pudisteli Minkaa tarmokkaasti, "Herätkää, muuten minäkin pyörryn."
Minkan mustista silmistä leimahti samassa Urbaniin salama. Heidän kasvonsa olivat yhtä värittömät. Mutta Minkan poskille lennähti tuokiota myöhemmin suuttumuksen tulinen puna.
"Tollo", sanoi hän terävästi.
"No, Jumalan kiitos!" Urban hengitti keveämmin. "Sanokaa minua tolloksi tahi miksi ikinä tahdotte, kunhan vain autatte minut pystyyn. Minä laskeuduin jaloilleni työntääkseni lunta teidän suuhunne, mutta nyt en pääse ylös tältä vietävän jalalta, joka nyrjähti sijoiltaan."
Minka ojensi hänelle kylmästi toisen kätensä, ja Urban nousi kamalasti irvistellen.
"Mikäs nyt neuvoksi?" kysyi Urban jurosti. "Hevosesta ja reestä ei ole tietoakaan ja me olemme joutuneet erämaahan kauaksi sekä maantiestä että ihmisistä."
Minka seisoi jäykkänä ja suorana; hänen teki mieli todenteolla antaa Urbanille korvapuusti ja sitten livistää tiehensä, mutta tyytyi kuitenkin siihen, että pujotti käsivartensa ristiin ja rupesi tähystelemään lumisia maita ja metsää, joka tohisi hiljaa kuin lumisadetta ennustaen. Uhkaava pilvi olikin jo noussut auringon eteen ikäänkuin jykeä lyijymöhkäle. Tänä hetkenä ei elämä Minkasta tuntunut hitusenkaan vertaa hauskalta, ja koko hänen sisäinen olentonsa kuohui niin valtavasti, että hän sanoi itselleen vihaavansa Urbania.
Eilen hän oli ollut varma siitä, että rakastaa Urbania romaanirajattomasti, mutta tokkopa koko maailmassa ainoakaan tyttö saattaa rakastaa sitä, joka nimittelee toista "ihmislapseksi"!