"Minä lähden toisten luo", sanoi hän topakasti.
"Kenen toisten?"
"Matkatoverien."
"Niitä on teidän vaikea löytää. Minulla ei ole aavistustakaan, mihin päin he ovat menneet. Enkä minä salli että te lähdette minnekään omin päin."
"Te olette häpeetön", huusi Minka itku kurkussa, "minä en milloinkaan ole nähnyt niin häpeetöntä".
"Te tarkoitatte luultavasti hävytön." Urban hieroskeli kolottavaa jalkaansa. "Olen kuullut, että tällaisen vian voi vetämällä saada autetuksi. Tahdotteko koettaa? Olisi vietävän viheliäistä, jos meidän pitäisi yöpyä tänne ja ehkä paleltua kuoliaiksi."
"En välitä teistä ollenkaan. Minä lähden."
Ja Minka läksi marssimaan ylpeästi suoraan eteenpäin. Mutta kuinka olikaan, hän vajosi yhtäkkiä niin syvälle lumeen, että hänen oli työ ja tuska ponnistella ylös. Ensin hän ei katsonut taakseen. Hän oli odottanut, että Urban kutsuisi hänet takaisin, pyytäisi anteeksi ja sanoisi häntä enkeliksi — son ange gardien — silloin hän olisi kääntynyt takaisin, mutta nyt näytti siltä, että Urban oli päättänyt jäädä odottamaan kuolemaa, sillä varmaa oli, että hän paleltuisi kuoliaaksi. Hän pysähtyi. Uh, oli melkein kamalampaa rämpiä täällä yksinään kuin olla Urbanin luona! Ja kyllä hän nyt koettaisi vetää jalan paikoilleen! — — — Paljoa nopeammin ja nöyremmin kuin taannoin hän tuli nyt takaisin. Urbania ei enää ollut siellä, mihin Minka hänet oli jättänyt, vai olikohan hän kulkenut väärään suuntaan? Täällä oli suksenlatuja ja minkä mitäkin jälkiä vähän kussakin paikassa. Hän ei löytänyt enää omiaan.
Suunniltaan hädästä hän alkoi kirkua ja huutaa:
"Haloo! — Haloo! — Minä täällä! — Tä-ä-llä! Tulkaa! Tulkaa!"