"Tässä on mainio kivi", nyökkäsi hän kutsuen Barbroa. "Tahdotteko lainata minulle polvenne päänalaiseksi?"
"Tietysti. Eikö se ole liian korkea?"
"Ehkä, olisi mukavampi, jos te tulisitte istumaan tänne viereeni. Tästä on muuten ihan suurenmoinen näköala omaan kaupunkiini. Tukholma on minulle kaikki kaikessa. Täällä olen kasvanut katuojan lähellä erään kujakadun varrella ja uittanut paperilaivojani pesuvedessä, täällä olen köyhän lesken poikana saanut vimmatusti taistella pilkkaa ja ylimielisyyttä vastaan ja sitten viettää valkolakin ensimmäistä riemuvoittoa köyhyydestä ja puutteesta. Ja sen jälkeen on selkäni suorenemistaan suoristunut kävellessäni noilla tutuilla kaduilla ja nyökkäillessäni niille: 'Näettekö, pääsinpäs sittenkin perille!'"
Hän käänsi katseensa "päänalaiseensa". Barbro oli mielellään istuutunut hieman ylemmäksi rinteelle, mihin Törner oli osoittanut paikan. Kirjavan helakka, punainen ja kullanvärinen kansallispuku kirkkaanvihreine esiliinoineen ja näppärästi sitaistu suuri, valkea huivi pukivat häntä erinomaisesti. Hänen säännöttömän ihastuttavia, vielä niin lapsellisia kasvojaan kehystivät somasti päähineen leveät siivet ja pitsikoristeinen pieni liinakaulus.
"Kuinkahan paljoa vanhempi minä lienen kuin te, Barbro?"
"Yhdeksän vuotta", vastasi Barbro nopeasti.
"Kas, te tiedätte sen", naurahti Törner, "ettekä arvele sitä liian paljoksi?"
"En."
"Mehän taidamme oikeastaan olla 'sinät', eikö totta?"
"Niin."