Tänä hetkenä pikku Barbro uskoi varmasti suureen voittoon. Krabbe soi sen hänelle. Olipa Barbro luotu mitä varten tahansa, niin ei ainakaan tyhjiä arpalippuja eikä tyhjyyttä, noita kirjoittamattomia kohtalonlippuja varten, joita jaetaan suuren yleisön keskuuteen. —
Vihdoinkin Barbro otti omin lupinsa vapauden ja jätti käsistään oikukkaan arpapyörän kammin lähteäkseen vähän kävelemään Aksel Törnerin kanssa.
"Te näytätte olevan hyvin kuumissanne", sanoi Törner. "Lähdemmekö jäähdyttelemään jonkun virkistyspöydän ääreen vai rantaan, missä harvat osaavat käydä?"
"Mieluummin tahdon sinne", vastasi Barbro. "Minun ei ole jano eikä nälkä, pää on vain vähän pyörryksissä hälinästä."
"Mutta hauska teillä on. Minä olen luovaillut koko ajan tombolan ympärillä saadakseni kuulla teidän raikasta nauruanne. Juuri sellaista iloa, kuin teissä on, tarvitsevat ihmiset."
"Minä en ole aina iloinen."
Hän pujottelihe Törnerin jäljestä pensaiden ja kivien lomitse verrattain raivaamatonta murtomaata myöten rannalle.
"Eikä kukaan muukaan, mutta pitää voida unohtaa oma itsensä. Se on itsesäilytysvaistoa. Luulen, että te olette synnynnäinen altruisti, ja se on voimaa se. Meidän on päästävä pitkälle, meidän kahden, Barbro!"
"Sitä minäkin toivon", vastasi Barbro levollisesti. Hänhän ajattelikin myötäänsä "me kaksi" ja oli varsin usein mielessään kuullut Törnerin lausuvan juuri sillä tavalla. Päästä pitkälle oli Törnerin oppi ja tarkoitusperä. Barbrollakin oli ollut omat suuruudenunelmansa, mutta niihin hän antautui hyvin harvoin siitä päivin, kun oli tavannut Aksel Törnerin.
Törner laskeutui pitkälleen pehmeälle nurmikolle voikukkien ja keto-orvokkien sekaan.