Astrid oli auttamassa tarjoilukojussa. Hän oli onnettomuudekseen häiläyttänyt kupillisen suklaata eräälle vihreälle silkkileningille ja toimittanut kahvia suihkuna pitkin erään herran selkää, mutta nämä kommellukset unohtuivat kohta siinä ilonaallokossa, joka läikkyi hänessä ja hänen ympärillään. Hän oli heittänyt syrjään kaikki arkiajatukset ja hymyili tyttömäisen valoisasti ja hetken vaatimusten mukaan koko maailmalle. Hänen oli niin helppo pitää ihmisistä.
Hän oli juuri vienyt Eva-tädille ja muille opettajattarille suuren kahvitarjottimen, kun huomasi tohtori Krabben, joka oli yksinään painautunut istumaan erään pöydän ääreen. Heti hän meni tohtorin luo ja niiasi:
"Saanko tarjota tohtorille jotakin?"
"Kiitoksia, neiti Astrid, tahtoisin saada vähän sitä juomaa, jota sanotaan elämäniloksi."
"Miks'ei, sitä on kaikessa, mitä meillä on täällä tarjottavana, olkoonpa se sitten suklaata, kahvia tai teetä."
"Niinkö te arvelette? Minä luulin, että sen laita on samoin kuin sokerin ja leipäkortin. Se pitäisi ottaa mukaan juhlapaikalle."
"Eihän toki", naurahti Astrid, "jos saan tuoda kupin kahvia, niin tohtori saa nähdä".
"Vastiketta niin yksi kuin toinenkin, pelkään, mutta otan kiitollisesti vastaan kupillisen sotakeitosta."
Astrid kiidätti kohta tarjottimen. Minka saapui samassa ja pyysi saada panna tohtorin napinreikään kukan — "pienenä huomaavaisuudenosoituksena laiskalta ja huolimattomalta oppilaalta", sanoi hän pehmeästi ja sitten kävi istumaan ja visertämään kuin pieni virkeä sirkkunen.
Krabbe säteili tahtomattaan. Hänen sydäntään hiveli, kun kaksi nuorta tyttöä vaivautui huvittamaan häntä. Kumpikaan näistä ei ollut se, joka oli palauttanut hänelle hymyilemisen lahjan, mutta hänet täytyi nyt unohtaa. Hän tiesi kyllä, että se henkilö oli tombolaa hoitamassa, ja hän itsekin oli ollut niin lähellä, että oli kuullut hänen kirkkaan äänensä: "Oh, tulipa tosiaankin tyhjä arpa, mutta seuraavalla kerralla on onni parempi!"