"Ei mitään, ei mitään", mutisi isä, päästi hänet sylistään ja meni kiireesti linnaa kohti.
Levottoman aavistuksen valtaamana riensi Dagmar hänen perässään. Ehdittyään linnan portaille horjahti parooni ja kaatui hervottomasti maahan. Huudahtaen juoksi Dagmar esiin ja kumartui hänen ylitsensä.
"Isä, rakas isä", kuiskasi hän kalpein huulin ja nosti ylös hänen tunnotonta päätään.
Syntyi yleinen sekasorto. Vapaaherratar ja Robert tulivat kumpikin taholtaan ja palvelijat kiiruhtivat saapuville. Yksi juoksi hakemaan vettä, toinen hajuvettä, kolmas jäätä. Parooni kannettiin huoneeseensa, ja palvelija lähetettiin hakemaan lääkäriä. Kaikkialla näkyi kalpeita, tuskallisia kasvoja ja kuului levottomia kysymyksiä ja vastauksia.
Parooni oli yleisesti rakastettu alustalaistensa keskuudessa. Surullinen uutinen halvauskohtauksesta levisi kulovalkean tavoin ympäri tilusta ja jokainen, joka voi, kiiruhti linnaan persoonallisesti tiedustellakseen rakastetun isäntänsä vointia.
Kului päiviä ja öitä täynnä levottomuutta ja jännitystä. Häilyttiin toivon ja pelvon välillä. Paroonin elämä voi sammua minä hetkenä tahansa, mutta ei ollut myöskään paraneminen mahdotonta. Jonkun ajan kuluttua näyttikin hän olevan toipumaan päin. Sairas tuli tajuihinsa ja sai osaksi myöskin liikuntakykynsä takaisin. Puhuminen oli hänelle kuitenkin sangen vaikeata.
Dagmar poistui harvoin rakkaan isänsä sairasvuoteelta. Tämä olikin tyynempi, kun tytär oli hänen luonaan. Dagmar moitti itseään, kun ei ollut huomannut hänen levottomuuttaan ennen sairaudenkohtausta. Mutta perästäpäin muisti hän, että hän oli ollut omituinen ja kiinnittänyt erityistä huomiota hänen sanoihinsa. Mutta eihän hän ollut sanonut mitään, joka olisi voinut liikuttaa häntä, pikemmin päinvastoin, ja sitäpaitsi eihän hän olisi voinut tehdä mitään, vaikka olisi huomannutkin taudin laadun muutamia minuutteja aikaisemmin? Useita kertoja sen jälkeen kun isä oli tullut tuntoihinsa, oli Dagmar nähnyt hänen katselevan häntä melkein tuskallisin katsein. Kun hän silloin oli kysynyt, tahtoiko isä jotakin, oli tämä aina vastannut kieltävästi ja kääntänyt pois kasvonsa raskaasti huoaten, joka oli koskenut syvästi tytön sydämeen. Oli nähtävästi jokin asia, joka painoi sairaan mieltä, mutta mikä?
22.
"Robert, tämä on kauheata! Mitä me teemme?" huudahti vapaaherratar kalpeana ja kauhistuneena ja katsoi poikaansa, joka istui häntä vastapäätä yhtä kalpeana, kuin hän itsekin.
He olivat kirjastossa. Pöydällä, heidän edessään oli muutamia kirjeitä, joita he juuri olivat lukeneet. Kirjeet olivat asioimiskirjeitä, osoitetut paroonille, mutta kun hän oli liian sairas voidakseen lukea niitä, oli poika aukaissut ne ja hämmästyksen valtaamana näyttänyt ne äidilleen. Tässä istuivat nyt nuo kaksi lukittujen ovien takana ja tuijottivat toisiinsa.