"Ei sinun tarvitse tehdä työtä. Tuollainen toivominen on vaan oikullisuutta. Ei, sinun tulee mennä naimisiin", sanoi parooni puhuen kiireesti ja hermostuneesti. "Ajattele kreivi Zonaa, hän on kunnon mies ja rikas."
Dagmar joutui hämilleen. Mitä oli tapahtunut hänen isälleen, joka ei koskaan ennen ollut kehoittanut häntä menemään naimisiin, pikemmin päinvastoin?
"Miksi tahtoo isä sellaista?"
"Se rauhottaisi minua, kun näkisin tulevaisuutesi turvattuna."
"Onhan se turvattu muutenkin. Kyllä minä voin pitää huolta itsestäni, ja onneksi en minä kuulu niihin, joiden täytyy mennä naimisiin toimeentulonsa tähden!"
Nämä sanat kuultuaan kääntyi parooni taas pois salatakseen tuskaa ja häpeää, joka kuvastui hänen kasvoillaan.
"Mutta minä tarkoitan, jos sinä pidät hänestä", änkytti hän.
"Mutta minä en pidä hänestä", vastasi Dagmar tyyneesti, aavistamatta, että hän näillä sanoillaan lisäsi sen taakan painoa, joka hänen tietämättään painoi isän hartijoita.
"Minä tarkoitan vaan sinun parastasi, sinun, jota minä eniten rakastan", huudahti hän ja sulki tyttärensä suonenvedontapaisesti syliinsä.
"Mutta isä, mitä tämä merkitsee?" huudahti Dagmar ja katsoi kauhistuneena hänen kasvoihinsa, jotka olivat luonnottoman punaiset.