"Sinä olet kai hyvin kiintynyt Bergsjöholmaan?"
"Olen tietysti. Miksi isä kysyy sitä?" vastasi hän naurahtaen ja katsoi yli viheriöitsevien lakeuksien. Siten jäi häneltä huomaamatta tuo sekä rukoileva että epätoivoinen katse, jolla isänsä silmäili häntä.
"Ja äiti ja Robert myöskin?" kysyi hän.
"Ovat tietysti. Me olemme kaikki ihastuneita Bergsjöholmaan, tietäähän isä sen. Varsinkin äiti. Minä luulen, että hän ennemmin kuolisi, kuin luopuisi Bergsjöholmasta todenteolla, niin että kyllä sinä saat olla varma siitä, ettei kukaan halua päästä pois täältä", vastasi Dagmar huolettomuudella, joka oli räikeä vastakohta sille tuskan ilmeelle, joka levisi paroonin kasvoille tytön tätä sanoessa.
Hän päästi äkkiä tyttärensä käden, otti hatun päästään ja siveli muutaman kerran kädellä otsaansa, ikäänkuin olisi hän tuntenut kovia tuskia. Dagmar ei huomannut mitään. Hän seisoi selkä isäänsä päin ja mietti mihin hän ryhtyisi saadakseen jotakin tehtävää. Jos hän ottaisi muutamia alustalaisten lapsista opettaakseen niitä linnassa jonkun tunnin päivässä? Se ei taitaisi olla niinkään hullua! Hän ilmoitti heti aikeestaan isälleen.
"Mitä hyötyä siitä olisi?" sanoi tämä.
Hämmästyneenä tästä vastauksesta kääntyi Dagmar ympäri. Hän ei ollut tottunut pienempiinkään vastaväitteisiin isänsä puolelta.
"Mutta miksi ei?" kysyi hän hymyillen.
"Oh, se on tarpeetonta", vastasi isä kierrellen.
"Saattaa olla, mutta se huvittaisi minua, minä olen niin kyllästynyt tähän tyhjäntoimittamiseen. Ellet sinä hyväksy ehdotustani, niin keksi minulle sitten jotakin muuta."