Missä lienee Kurt? Mitä hän tekee? Miten hänelle käy? Oliko hän syynä hänen rappiotilaansa? Nämä kysymykset olivat aina valmiina tullakseen esille kiusaamaan häntä niin pian kuin hän oli yksin. Sentähden oli hän paennut yksinäisyyttä. Mutta seuraelämä, joka ennen oli ollut Dagmarin ajanviettona, tuntui hänestä nyt niin tyhjältä ja kuluneelta, että hän keskellä sen hälinää toivoi taas pääsevänsä yksinäisyyteen.
Hän oli koettanut olla vihainen Kurtille hänen epämiehekkään heikkoutensa tähden ja hän oli tehnyt voitavansa karkoittaakseen hänen kuvansa mielestään, mutta turhaan. Usein kuvaili hän mielessään miltä tuntuisi, jos Kurt tulisi takaisin. Toisinaan toivoi hän, että tämä tulisi, voidakseen oikein perin pohjin läksyttää häntä. Hellempinä hetkinään tunsi hän taas kalvavaa, sietämätöntä kaihoa hänen tähtensä.
"Jos hän tulisi nyt", ajatteli hän, maatessaan liikkumattomana riippumatossaan, "ymmärtäisimme me toisiamme ilman sanoja ja antaisimme anteeksi toisillemme ja unohtaisimme entisyyden."
Mutta hän ei tullut. Nuori tyttö sulki silmänsä, ja pari kyyneltä, kuumaa ja polttavaa, niinkuin hänen surunsakin, tunkeutuivat esiin pitkien silmäripsien alta ja kimahteli lehväskaton himmentämässä auringon valossa.
Voimakkaalla tahdonponnistuksella nousi Dagmar äkkiä ylös ja kuivasi kyyneleensä, harmissaan siitä, että oli vaipunut näin surulliseen mielentilaan.
"Minä en tahdo ajatella häntä!" sanoi hän melkein kuuluvasti ja laski tarmokkaasti jalkansa maahan. "Minun täytyy unohtaa hänet, mutta sehän on mahdotonta tässä joutilaisuudessa. Minä haluan tehdä jotakin, mutta mitä?"
Näin ajatteli hän kävellessään hitaasti puiston varjoisalla käytävällä.
Kukkulalla vähän matkan päässä huomasi hän isänsä, joka hermostuneesti heiluttaen kävelykeppiään seisoi ja katseli viljavia peltojaan ja niittyjään. Jos Dagmar olisi vähemmin ajatellut omia asioitaan, ei hän olisi ollut huomaamatta levotonta ja huolestunutta ilmettä paroonin muuten aina huolettomilla kasvoilla. Ei hän myöskään huomannut hänen äänensä hermostunutta väreilemistä, hänen puhutellessaan tytärtään. Sanat eivät sisältäneet mitään, joka olisi antanut aihetta otaksumiseen, että jotakin tavatonta olisi liikkunut hänen mielessään.
"Tänä vuonna näyttää olevan tulossa hyvä vuodentulo, eikö niin, lapseni?" sanoi hän ja tarttui hänen käteensä, jota hän piteli lujasti omassaan.
"Kyllä näyttää siltä", vastasi Dagmar välinpitämättömästi ja tunsi, että isän käsi oli kostea ja kylmä, mutta ei pannut siihen sen enempää huomiota.