"Onko hän? Mistä se johtuu? Tuo kunnon poika!"
"Ei tainnut olla juuri luottamista hänen kunnollisuuteensa", sanoi vapaaherratar. "En ollenkaan ihmettele, että nuori mies, joka on saanut niin yksipuolisen kasvatuksen, joutuu harhaan. Kaikki, tuomitseva jumalisuus, virrenveisuu ja pitkät saarnat lapsuudessa aiheuttavat vastustusta vanhempina vuosina ja se tulee sitä voimakkaammaksi, mitä ankarampi pakko on ollut."
"Sellaisen kasvatuksen vastakohta tuottaa tällaisia hyveen esikuvia, kuin Dagmar ja minä. Me ymmärrämme tehdä syntiä hienosti ja ylhäisesti, me", sanoi Robert, pieni ivan välähdys tutkimattomissa silmissään.
"Niin, ei minun tähän asti ole tarvinnut hävetä lasteni tähden", sanoi vapaaherratar loukkaantuneena "On vaan yksi seikka, jota minä Dagmarin kasvatuksen suhteen kadun, ja se on, että hän sai käydä rippikoulunsa talonpoikain joukossa tuon uskovaisen papin luona. Yhteen aikaan minä jo toivoin, että hän olisi vapautunut noista epäterveellisistä mielipiteistä, joita häneen siellä istutettiin, mutta tänä talvena olen minä monta kertaa huomannut, että ne vielä ovat jälellä."
"Mitenkä niin?"
"Hän on niin usein kuin suinkin vetäytynyt syrjään kaikenlaisista huvituksista, näyttänyt alakuloiselta ja sanonut, että elämä on hyvin tyhjää ja että sillä pitäisi olla jokin korkeampi päämäärä."
"Niin, se on huolestuttavaa", myönsi Robert.
Huolimatta näistä osaaottavista sanoista, aavisti hänen äitinsä hämärästi, että hän sydämessään hymyili hänen levottomuudelleen.
Sill'aikaa makasi tämän keskustelun esine mukavasti riippumatossaan linnanpuiston tuuheitten puitten varjossa. Hän makasi selällään kädet niskan takana ja katseli surullisesti tammien latvoihin, joiden välitse sininen taivas näkyi.
Hän koetti olla ajattelematta, mutta ei voinut vapautua tuskallisista tunteistaan, jotka rasittivat häntä. Hän rupesi tottumaan niihin ja tunsi surukseen ja mielipahakseen, että ne, vastoin hänen tahtoaan, olivat aivan muuttaneet hänet.