"Miten on oikeastaan Dagmarin laita? Minä olen turhaan koettanut päästä selville hänen suhteestaan. Että jotakin on hullusti, sen minä näen, mutta minä en käsitä mitä se on. Ja jos häneltä kysyy jotakin, antaa hän vaan nenäkkään vastauksen."
"Niin, minä en käsitä häntä sen enempää", sanoi vapaaherratar, "minulle ei hän koskaan ole osottanut pienintäkään luottamusta."
"Onko hänellä jokin sydänsuru?"
"En minä tiedä. Minä tiedän vaan, että hän kohtelee mitä suurimmalla välinpitämättömyydellä kaikkia herroja ja hylkää toisen edullisen tarjouksen toisensa jälkeen. Minä en tiedä mitä, taikka ketä hän odottaa", sanoi vapaaherratar ja huokasi.
"Seurusteleeko hän edelleenkin Warenheimiläisten kanssa?" kysyi Robert lyhyen vaitiolon jälkeen.
"Ei, en luule sitä. Tänä talvena en ole nähnyt tuota tyttöä tuskin kertaakaan, muistaakseni, ja hyvä se onkin. Hän on hyvin vastenmielinen olento."
"Minä kuvittelin toisinaan mielessäni, että Kurtin ja Dagmarin välillä olisi ollut jotakin", sanoi Robert.
"Sitä en minä toivoisi", sanoi vapaaherratar pontevasti. "Köyhä ylioppilas, ilman tulevaisuuden toiveita, mitä olisi hän Dagmarille? Oh ei, kyllä kai hän on niin järkevä, ettei niin huonon tähden hylkäisi mitä edullisimpia tarjouksia."
"Mutta olihan hän etevä runoilijan alku ja olihan hänessä jonkun verran tyylikkäisyyttä", sanoi Robert, muistellen ystävyyttä, joka yhteen aikaan oli yhdistänyt hänet tuohon nuoreen mieheen.
"Hän ei kuitenkaan missään tapauksessa ole sovelias puoliso sinun sisarellesi", sanoi vapaaherratar kiivaasti, "varsinkin kun hän viime aikoina kuuluu joutuneen rappiolle."