"Kevytmielisen, sanot sinä?"
"Aivan niin. Mitä muuta se on, kuin anteeksiantamattominta kevytmielisyyttä, mennä takaukseen melkein koko omaisuudellaan sellaiselle roistolle, kuin tuo herra S.? Sen voi jokainen ensi silmäyksellä huomata, että hän on oikein pääveijari. Mutta isä on hänessä nähnyt vaan hauskan viftitoverin ja jonakin iloisena hetkenä kirjoittanut nimensä tuohon onnettomaan paperiin, luultavasti ottamatta edes selkoa mitä hän oikeastaan teki."
"Sinä puhut niin ankarasti isästäsi. Ajattele, että hän on kuolemaisillaan."
"Minun täytyy keskeyttää valtiollinen urani ja ruveta päiväläiseksi, hankkiakseni ruokaa sinulle ja Dagmarille", jatkoi Robert samalla katkeralla äänellä, huolimatta äitinsä huomautuksesta.
"Etkö sinä käytä liian synkkiä värejä?"
"Tuskin."
"Mutta sehän on kauheata! Minä en voi kestää sitä häpeää, joka tästä seuraa", huudahti vapaaherratar säteilevin silmin, uhkamielisenä asettuen vastustamaan kohtaloa, joka tuntui hänestä liian kovalta.
"Me joudumme jokaisen hammastettaviksi."
"Pahempi on, ettemme saa ruokaa omien hampaittemme purtavaksi", sanoi
Robert.
Kun Dagmar kutsuttiin sisään saamaan tietoa näistä surullisista uutisista, oli hänen ensin vaikea käsittää, mistä oli kysymys; mutta kun se vihdoin selvisi hänelle, näytti hän ajattelevan ainoastaan isää.