"Kuulin", vastasi Henning ja naurahti, "minä en koskaan olisi voinut uskoa sinua niin viekkaaksi."
"Viekkaaksi! Mitenkä niin?"
"Oh, älä teeskentele", sanoi Svennius hymyillen, "älä koetakaan uskotella minulle että sinä olisit pitänyt tuota kelpo rouvaa hänen itsensä tähden suuremman huomion arvoisena, kuin muitakaan. Että sinäkin, huimapää, voit joskus esiintyä harkitsevaisena! Sitä en olisi voinut uskoa sinusta."
Kurt hymyili. Henningin pilapuheessa oli jotakin niin hyvänsävyistä, ettei hän voinut suuttua; sitäpaitsi valtasi hänet tänä iltana harvinaisen lempeä tunnelma.
"Mutta ethän voine kieltää, että tein sen hyvällä menestyksellä", sanoi hän.
"Nyt seuraat sinä varmaan minua sinne mitä pikemmin", sanoi Henning ja puhalsi sinertävän savupilven viileään ilmaan.
"Saatan minä lähteä sinne ilman sinuakin."
"Kas vaan! Oletko jo tullut niin kotiutuneeksi? Mutta etkö luule, että tarkoitus sentään tulisi liian selvästi ilmi?"
"Miksi niin?" kysyi Kurt hätäisesti. "Eihän se liene sen vaarallisempaa kuin sekään, että sinä niin usein käyt siellä."
"Sinä unohdat, että minä olen vanha ystävä perheessä ja sukua talon isännälle, jotavastoin sinä olet nähnyt heidät ainoastaan kerran. Minun mielestäni pitäisi sinun ensi kerran mennä sinne minun seurassani."