"Luonteeni on sellainen. Mutta nyt jätämme tämän aineen. Olen sanonut näin paljon vaan sen vuoksi, ettet sinä kantaisi minua vastaan epäluuloja."
"Olen vaan puolittain tyynnytetty. Dagmar voi ajatella toisin."
"Sitä ei hän tee. Meitä yhdistää vaan ystävyys-suhde, hänen tunteensa ovat aivan samanlaiset kuin minunkin. Me tunnemme toisemme siinä suhteessa niin hyvin kuin olisimme ilmaisseet sen sanoilla."
He kävelivät; hetken aikaa puhumatta mitään. Ikäänkuin äänettömästä suostumuksesta olivat he ohjanneet kulkunsa toiseen suuntaan kuin missä heidän kotinsa oli ja kulkivat nyt kaupungin ulkopuolia, tiellä, jota kutsutaan Geijerin ajatus-käytäväksi.
"Luuletko, että hän pitää minusta?" kysyi Kurt ja pysähtyi kuuntelemaan metsään päin joka humisi heikosti ja salaperäisesti yö-tuulessa.
"Minä erehtyisin suuresti, ellei hän sitä tekisi", vastasi Henning.
"Niin minustakin tuntui tänä iltana", jatkoi Kurt haaveksien. "Ja hän ei varmaankaan leiki nyt enää kanssani, kun hän, kuten sinä sanot, on tullut uskovaiseksi ja saanut vakavamman mielenlaadun."
Henning hymyili tuskin huomattavasti.
"Kuinka voi 'itsepetos' olla takeena siitä, ettei tahdota pettää toisia?" kysyi hän.
"Ethän sinä tavallisesti usko, että minä tarkoitan kaikkea mitä sanon", vastasi Kurt nyreästi ja löi kepillään jäätyneeseen maahan.