Aurinko paahtoi hikiset lasten kasvot ruskeiksi, pienet kädet tulivat multaisiksi ja kosteiksi sammalpeittoisista kivistä. Sitten laskettiin perustus ja pieni kivimuuri rupesi kohoamaan kaksoismäntyjen juurelle.
Kun päivälliskello soi, kokoontui nälkäinen, väsynyt, mutta innokas seurue pöydän ympärille. Erik ja Anna kertoivat säteilevin silmin suuresta aikeestaan.
"Ja minä jaksan vierittää näin suuria kiviä", huusi Anna, osoittaen mittaa käsillään.
"Mutta minä vielä suurempia", lisäsi Erik innokkaasti.
"Kunhan te vaan ette liiaksi ponnistele voimianne", varoitti äiti huolestuneena.
"Oh, älä ole levoton", sanoi isä hymyillen, "se tekee vaan heille hyvää. Katsoppas ruokahalua!"
Äiti katsoi rakkaittensa ruoka-annoksia ja hymyili hänkin.
Rakennusintoa jatkui muutaman päivän, mutta sitten rupesi Anna väsymään. Hän huomasi, että Erik sanoi "minun metsämökkini" "meidän" asemesta, ja rakennettaessa kävi yhä selvemmin ilmi, että hän piti itseään päällysmiehenä ja Annaa käskyläisenä. Hän määräsi ja sisar sai tehdä sen mukaan. He eivät rakentaneet yhdessä yhteistä mökkiä, vaan Erik rakensi ja Anna oli vaan apulaisena. Se ei Annan mielestä ollut enää ollenkaan hauskaa. Erikille ei hän sentään sanonut mitään, vaan jatkoi velvollisuudentunnosta työtään, vaikkakin vähentyneellä innolla.
Muutamana heikkouden hetkenä uskoi hän tyytymättömyytensä eräälle pojista, selittäen, että hän mieluimmin lakkaisi rakennustyöstä; hän oli väsynyt siihen. Poika kertoi tämän Erikille, kun Anna ei ollut saapuvilla.
"Hm", sanoi Erik vaan, jatkaen työtään.