Samassa huomasi poika jäniksen ja juoksi heti tiehensä. Erik katseli innostuneena niiden menoa, miettien lähtisikö hänkin juoksemaan, vai pysyisikö alallaan, ja päätti jäädä paikalleen. "Ei hän sitä kuitenkaan saa kiinni", lohdutteli hän itseään, "ei mikään poika vedä jänöjussille vertoja juoksussa."
Hän jatkoi senvuoksi työtään vihellellen.
Tuolta tulee Anna. Hän lähestyy hitain, viivähtävin askelin ja näyttää hyvin haluttomalta. Saavuttuaan perille, ryhtyy hän veltosti työhön puhumatta sanaakaan. Erik katsoo ylös.
"Olen kuullut", alottaa hän juhlallisesti, "että sinä olet väsynyt yhteistyöhömme. Minä en tahdo pakottaa sinua jatkamaan. Sinä olet vapaa. Jos tahdot lopettaa, niin: hyvästi ja kiitos tästä ajasta." Erik ojensi kätensä ja näytti vakavalta, kuten olosuhteet vaativat. Anna tunsi itsensä liikutetuksi. Veljen sanat ja vielä enemmän ääni tekivät häneen syvän vaikutuksen.
"Ei", sanoi hän, "minä tahdon mielelläni auttaa sinua joskus, mutta en aina, kuten tähän asti."
"Se ei käy laatuun. Sinun tulee olla mukana kokonaan, taikka ei ollenkaan. Valitse nyt tahdotko jäädä tahi jättää minut!" sanoi Erik taipumattomana ja juhlallisena.
Anna katseli sitä kappaletta mökin seinästä, mikä jo oli valmiina. Hän tunsi jokaisen kiven ja jokaisen liitoksen siinä. Ympärillä olevia rakennusaineita oli hän ollut paikoilleen vierittämässä. Voisiko hän nähdä Erikin yksinään tekevän työtä, sitten kun hän eroaisi hänestä? Ja mitä tekisi hän sitten? Ja tuossa seisoi Erik niin vakavana hänen edessään käsi ojennettuna juhlallisesti jäähyväisiksi!
"No, minä jään", sanoi hän itku kurkussa.
"Mutta sitten et sinä saa sanoa, että työ on ikävää", sanoi Erik.
"En, minä en sano", lupasi Anna, ja he puristivat toistensa kättä.