Sitten sujui työ taas hyvin ja molemmista tuntui yhtä hauskalta kuin ensimmäisinä päivinäkin. Anna melkein värisi ajatellessaan, että hän oli ollut niin vähällä jättää sen.
Eräänä aamuna, kun yöllä oli ollut kova myrsky, ja lapset taas tapansa mukaan menivät Lippuvuorelle rakentamaan, kohtasi heitä surkea näky. Heidän mökkinsä, jonka seinät olivat niin toivehikkaina kohonneet korkeutta kohti, oli sortunut; mutta Kurtin mökki, josta nyt ainoastaan katto puuttui, oli aivan vahingoittumatta.
"Mistä se voi johtua?" huudahti Anna.
"Te ette tietysti rakentaneet yhtä hyvin kuin me", sanoi muuan Kurtin apulaisista.
"Arvaappas minkä minä luulen olevan syynä?" kysyi Erik nolostuneena.
"En minä tiedä", vastasi Anna ihmetellen.
"Mäntyjen. Katso, kuinka ne heiluvat ja huojuvat!"
"Siten ovat ne yölläkin heiluneet ja irroittaneet seinän sen sijaan että olisivat tukeneet sitä."
"Ilkeät männyt!" huudahti Anna ja katseli kimaltelevien kyynelten läpi sortuneita kiviseiniä. Hän tunsi itsensä, katsellessaan niitä, aivan yhtä onnettomaksi, kuin olisivat valoisimmat tulevaisuuden toiveet olleet hänen edessään pirstaleina.
"Ei se ollut mäntyjen syy", arveli Erik, "se oli oma syymme; meidän ei olisi tarvinnut luottaa niihin." Ja hän loi niihin surullisen, pettyneen katseen, ikään kuin ne olisivat olleet uskottomia ystäviä.