Kurtin sydän heltyi, kun hän veljensä raunioista loi katseensa omaan uljaaseen linnaansa.
"Jos tahdot auttaa minua jälellä olevassa rakennustyössä, niin saat pienen osan minun mökistäni, kun se valmistuu", ehdotti hän jalomielisesti.
Erik epäröi vähän aikaa.
"Ei", sanoi hän vihdoin, "ellen minä saa omaa metsämökkiä kokonaan, niin en minä huoli osastakaan."
Lausuttuaan nämä ylpeät sanat, kääntyi hän ympäri ja meni.
"Kuinka typerä sinä olet, kun itket; ei mökki siitä valmistu. Kyllä näkyy, että olet tyttö", sanoi hän ohi mennessään Annalle ja oli suutuksissaan, ihmetellen, mikä se oli, joka ahdisti kurkkua ja teki äänen epävarmaksi. Ei se ainakaan itkua ollut, ei! Olihan hän mies, hän.
4.
"Eläköön ylioppilas!" huudahti Erik, hypäten alas vaunuista ja siepaten valkoisen ylioppilaslakin veljensä päästä.
Paljain päin ja ylpeänä seurasi Kurt häntä vanhempien luo, jotka sulkivat hänet syliinsä, sill'aikaa kun sisaret riistivät lakin Erikiltä, koettaen sitä omaan päähänsä.
"Neljän vuoden perästä tulen minä kotiin samalla lailla", sanoi Erik
Annalle, "ja minä saan yhtä hyvät todistukset kuin Kurtkin."