"Ehkä, jos minä kokonaan antautuisin sille; mutta täytyy omata taiteilijasielu, voidakseen pyhittää elämänsä taiteelle. Sitä ei minulla ole, vaan uskon ja toivon, että taipumukseni soveltuvat parhaiten siihen kutsumukseen, jonka olen valinnut."
"Sopinenkohan minä mihinkään kutsumukseen? Tuntuu siltä kun en sopisi, ja se on niin ikävää."
"Minä luulen tietäväni mistä sinä löydät elämäntehtäväsi", sanoi
Henning.
"Mistä?" kysyi Eva innokkaasti.
"Kodissa."
"Oh, mutta sehän ei ole mitään", sanoi hän nolostuneena.
"Eva, minkälaiset mielipiteet sinulla on? Eikö koti ole mitään?"
"On tietysti", vastasi hän nauraen, "mutta minua ei tarvita siellä; he tulevat toimeen aivan yhtä hyvin ilman minua. Palvelijat tekevät minun tehtäväni aivan yhtä hyvin kuin minäkin."
"Saattaa olla, että toinen voi tehdä toisen tehtävät, mutta toisen sijaa ei kukaan voi täyttää, jos me johonkin määrin olemme sellaisia kuin meidän tulee olla kodissamme. Minä luulen, että sinun tehtäväsi on… mutta ei, minä en sano sitä sinulle, sinä täytät sen parhaiten tietämättäsi", sanoi Henning keskeyttäen oman puheensa. Sydämessään ajatteli hän, että Eva suloisella, herttaisella olennollaan oli luotu olemaan musiikkina ja auringonpaisteena ympäristölleen; mutta hänen ei pitäisi tietää sitä itse, silloin voisi helposti lämpö paeta auringonpaisteesta ja sointu musiikista.
"Voinko minä täyttää sen tietämättäni? Kuinka sinä olet leikkisä!
Voitko sinä olla dosentti tietämättäsi?"