Henning meni, ja kun Anna tuli kotiin, lausui Eva hänen tervehdyksensä sillä seurauksella, että Anna heti kirjoitti pitkän, sydämellisen kirjeen Dagmarille. Hänestä tuntui yhtä luonnolliselta osoittaa suurinta hellyyttä ystävilleen heidän ahdingossaan, kuin hänen oli vaikea osoittaa myötätuntoisuuttaan heidän valoisina aikoinaan.
Muutamien päivien kuluttua tuli Dagmarilta vastaus. Se oli lyhyt ja lyijykynällä kirjoitettu.
"Kiitos, Anna, kirjeestäsi! Se teki minulle enemmän hyvää, kuin sinä aavistatkaan", oli siinä. "Minä olen sairas ja makaan vuoteessa kuumeessa, enkä saa kirjoittaa paljon, mutta minun täytyy kiittää sinua kaikesta. Luulen, että tulen hyvin sairaaksi, ainakin tuntuu siltä. Sano terveisiä kaikille, jotka mahdollisesti vielä muistavat minua, ja rukoile sen puolesta, joka kenties pian kuolee!
Sinun uskollinen Dagmarisi."
Anna tuli hyvin liikutetuksi tämän kirjeen johdosta, mutta ei voinut uskoa, että asiat olisivat niin huonosti. Mutta niin oli kuitenkin laita. Dagmar sai hermokuumeen ja vietiin sairashuoneeseen Tukholmaan, hoidettavaksi siellä. Matkan vaivat olivat melkein liian suuret hänen heikoille voimilleen, mutta hän ei tahtonut jäädä Upsalaan, jossa hän ei tuntenut ketään. Tukholmassa asui hänen äitinsä ja voisi toisinaan tulla katsomaan häntä. Anna ja Eva kävivät myös joka päivä sairashuoneella tiedustelemassa hänen vointiaan. Moneen viikkoon eivät he päässeet sisään. Dagmar oli elämän ja kuoleman vaiheella eivätkä lääkärit antaneet paranemisen toiveita.
Kurt oli tähän aikaan tavattoman harvapuheinen ja synkkämielinen. Hän kysyi harvoin Dagmarin tilaa, mutta kuunteli innokkaasti joka kerran kun sisaret puhuivat hänestä. Hänen toverinsa ihmettelivät mikä hänelle oli tullut, sillä hän ei juuri koskaan enää mennyt heidän iloisiin seuroihinsa, vaan käveli yksinään ja vastasi äreästi, kun häntä puhuteltiin.
Vasta kun kinokset rupesivat sulamaan huhtikuun auringon lämmöstä, rupesi Dagmar paranemaan, niin että hänen luokseen pääsivät muutkin, kuin hänen äitinsä. Anna ja Eva saivat ensi alussa olla hänen luonaan vaan muutaman minuutin, mutta vähitellen saivat he ulotuttaa käyntinsä pitemmiksi.
Toipuminen tapahtui hyvin hitaasti. Kun rouva Warenheim tuli Tukholmaan Toukokuussa viipyäkseen siellä viikon ajan ja viedäkseen sitten Evan mukanaan kotiin, makasi Dagmar vielä kalpeana ja heikkona valkoisella vuoteellaan.
Toukokuun aurinko paistoi sisään ikkunasta ja valaisi hentoja kevätkukkia ja vuokkoja sairaan päänalasen vieressä olevalla pöydällä. Dagmar makasi katse miettivästi kiinnitettynä kukkiin, jotka Eva samana päivänä oli tuonut hänelle. Toinen vuode oli tyhjä, niin että Dagmar asui nyt yksinään huoneessa. Hän odotti illalla Kurtin äitiä luoksensa. He eivät olleet nähneet toisiaan moneen vuoteen, ja Dagmar vapisi samalla kun hän iloitsi tästä kohtauksesta. Hän mietti miten paljon rouva Warenheim mahtoi tietää.
"Mitenkäs täällä voidaan? Saanko tulla sisään?" kysyi tuttu ääni ulkoa ja sai heikon punan nousemaan Dagmarin kalpeille poskille.