"Neiti on jotensakin virkeä. Olkaa hyvä!" vastasi hoitajatar ja aukaisi oven rouva Warenheimille, joka astui sisään yksinään.
"Tervetuloa jälleen elämään, rakas lapseni", sanoi Kurtin äiti, sydämellinen katse silmissään kumartuen sairaan puoleen.
Tämän tervehdyksen kuultuaan täyttyivät Dagmarin silmät kyynelillä ja hänen huulensa vapisivat kietoessaan kätensä äidillisen ystävänsä kaulaan ja tuntiessaan sydämellisen suudelman huulillaan.
"Siitä on kauan, kun me viimeksi näimme toisemme", jatkoi rouva Warenheim ja istui vuoteen viereen, "mutta me emme silti ole unohtaneet toisiamme."
Hän tarttui Dagmarin käteen ja hymyili rohkaisevasti hänelle, huomatessaan liikutuksen, joka valtasi tuon nuoren tytön ja jota hän oli liian heikko hillitsemään.
"Kas, tässä ovat kukat, jotka Eva poimi aamulla. Hän tuli niin iloiseksi löydettyään ne. Ne olivat ensimäiset tänä vuonna, ja hän oli aivan haltioissaan saadessaan tuoda ne tänne", lisäsi hän ja puhui vielä hetken aikaa kevyesti auttaakseen Dagmaria saavuttamaan mielentyyneytensä.
"Te olette aivan liian hyvä minulle", kuiskasi tämä, kun hän vihdoin voi hillitä ääntänsä.
"Ei ollenkaan", vastasi rouva Warenheim iloisesti hymyillen. "Jos Eva olisi sinun lailla maannut sairaana, olen minä varma, että sinä olisit tuonut hänelle kevään esikkoja, jos vaan olisit voinut."
"Olisin tietysti", vastasi Dagmar ja hymyili kyynelten läpi.
Rouva Warenheim katseli häntä. Tuon kauniin sairaan silmät loistivat niin suurina, loistavina ja surumielisinä hänen kuihtuneista kasvoistaan ja liikuttivat hänen sydäntään.