"Olen kuullut, että sinä saat pian nousta ylös", sanoi hän äänellä, joka tuntui epävarmalta, vaikka hän koetti tehdä sen iloiseksi.
"Ensi viikolla, ehkä", vastasi Dagmar.
"Ajattele, kuinka hauskaa! Ja sitten saat sinä istua ulkona auringonpaisteessa ja katsella kevään vihannuutta ja kuulla lintujen laulua!"
"Niin, kyllä se on hauskaa", myönsi Dagmar niin kokonaan ilman innostusta, että rouva Warenheim vasten tahtoaan kysyi:
"Mutta etkö sinä sitten tahdo tulla terveeksi?"
"Olin niin varma siitä, etten enää tulisi terveeksi, että tuntui pettymykseltä, kun sanottiin, että kaikki vaara oli ohi", vastasi Dagmar.
Rouva Warenheim hyväili hiljaa kuihtunutta valkeaa kättä. Tämä hiljainen osanotto kehoitti Dagmaria jatkamaan.
"Luulin olevani valmis kuolemaan, mutta varmaankaan ei niin ollut laita, koska minun täytyi vielä palata elämään", sanoi hän surullisesti.
"Kyllä kai sinä olit valmis, rakastettuni. Ja valmistut varmaankin elääksesi sitten Jumalan kunniassa. Meidän täytyy aina olla valmiit kuolemaan, niin olemme myös soveliaat elämään."
"Taivas oli minusta niin lähellä ja maailma niin kaukana; minä toivoin vaan saavani ottaa viimeisen askeleen. Miksi en minä saanut mennä, miksi täytyi minun vielä palata maailmaan, kun minä olin jo niin irtaantunut siitä? Elämän kanssa palaavat varmaan taas maalliset harrastuksetkin kiinnittämään minua tänne."