"Sinun tulee pysyä lujana Jumalassa. Etkö sinä luule Hänen voimansa riittävän katkaisemaan kaikkia kietovia siteitä jatkuvassa elämässä yhtä hyvin kuin kuolemassakin? Sinun tulee vaan pysyä Hänen läheisyydessään ja viedä kaikki toiveesi ja halusi, kaikkein maallisimmatkin, Hänen eteensä; mutta ei ainoastaan sitä varten, että saisit ne tyydytetyksi, vaan että ne Hänen läheisyydessään vaimenisivat ja puhdistuisivat."
Dagmar makasi hetken aikaa silmät suljettuina. Kalpeat kasvot muodostivat räikeän vastakohdan tummalle, lyhyeksi leikatulle tukalle.
"Täti", sanoi hän ja katsoi ylös syvällä, surullisella katseella, "minä tahdon olla Hänen, olen tahtonut sitä jo kauan; mutta se on niin vaikeata, on niin paljon sellaista, joka tahtoo tunkeutua väliin."
"Älä anna tuon kokemuksen pidättää itseäsi, rakas lapsi; sen saavat kaikki tehdä, jotka ottavat asian vakavasti. Jumala muistaa, että me olemme heikot."
"Muistaako Hän? Armahtaako Hän? Mutta kerran täytynee Hänenkin väsyä?"
"Ei hän väsy koskaan, ellemme me vaan väsy. Hänen armonsa on joka aamu uusi."
"Kuinka äärettömän kärsivällinen Hänen täytyy olla!"
"Niin, Hän onkin Jumala. Me ihmiset emme voi ymmärtää Hänen kärsivällisyyttään ja rakkauttaan, mutta me saamme uskoa siihen."
"Uskoa! Se on melkein kuin levätä", kuiskasi Dagmar ja nojasi väsyneellä liikkeellä päänsä tyynyyn. "Tuntuu kuin olisi helpompi uskoa silloin, kun on ruumiillisesti oikein heikko. Silloin ei meissä ole mitään, joka voisi vastustaa."
Rouva Warenheim nousi hiljaa ylös.