"Kuinka innokkaasti sinä koetat tehdä itseäsi huonommaksi, kuin oletkaan", sanoi Dagmar sydämellisellä katseella.
"En minä tee itseäni huonommaksi", huudahti Kurt tuskallisesti, "minä vakuutan, että minä olen aivan sellainen, jolta näytän. Sinä luulet minua aivan liian hyväksi!"
"Se on parempi, kuin jos luulisin sinua liian huonoksi."
"Ei, sillä silloin et sinä pettyisi niin suuresti kuin nyt."
"Et sinä minua petä, Kurt, vaan tulet sellaiseksi, kuin minä luulen sinun olevan."
"Minä en voi, sillä sinä liioittelet niin suuresti."
"Niinkö luulet? Minä sanon, mitä minä sinusta uskon, niin saat nähdä liioittelenko minä: Minä luulen, että sinä olet taisteleva henki, joka tahdot etsiä Jumalaa, joka tahdot voida totella Häntä. Onko se liioittelua?"
"Ei", vastasi Kurt epäröiden, mutta lisäsi epäluuloa osoittavalla katseella: "Sinä et usko minusta ainoastaan sitä."
Dagmar kumartui alas ja suuteli häntä.
"Jospa minä olisin kaiken sen arvoinen, mitä sinä minulle annat", mutisi hän.