"Mutta se on myöskin kohottava, sen olen minä kokenut", lisäsi Dagmar ja hänen silmänsä säteilivät, "se nöyryyttää ensin kohottaakseen sitten."
"Minä puolestani olen tähän asti tuntenut ainoastaan ensinmainittua", sanoi Kurt synkästi.
"Mutta sinä et pysähdy siihen", sanoi hänen morsiamensa toivehikkaasti.
"Sinä et tiedä, kuinka kurja olento minä olen, sillä silloin et sinä puhuisi noin", sanoi Kurt melkein kärsimättömästi.
"Kyllä minä sen tiedän, mutta juuri sen vuoksi, että sinä itse kutsut itseäsi kurjaksi, on sinusta toivoa."
"Minä olen aina tietänyt olevani raukka ja kuitenkin pysynyt sellaisena."
"Juuri sen vuoksi, että sinä aina olet tuntenut erehtyneesi, on sinusta aina ollut toivoa", sanoi Dagmar antamatta hänen vastaväitteittensä vähintäkään masentaa itseään.
"Mutta minä en suinkaan ole aina tuntenut katumusta. Päinvastoin olen minä usein ollut sangen tyytyväinen tehtyäni jotakin huonoa."
"Niin et sinä tee nyt enää", sanoi Dagmar ja katsoi häntä luottavasti silmiin.
"En, mutta ehkä olen tekemättä siten vaan senvuoksi, että minä sinussa olen saanut elävän omantunnon", vastasi hän, yhä epäillen itseään.