"Olisin kaiketi. Kyllä sinä olisit saanut aivan toisellaisen vastauksen."
"Mutta minkätähden et antanut minun huomata sitä?"
"Ylpeys on kenties enin kehittynyt ominaisuus luonteessani."
"Nyt vieläkin?" kysyi Kurt.
"Ei enää niin paljon toivoakseni, sitä on niin kovasti nöyryytetty.
Mutta, Kurt, jossain suhteessa on hyvä olla ylpeä, eikö niin?"
"Ymmärrän tarkoituksesi", vastasi hän, "mutta sitä on pikemmin kutsuttava arvokkaisuudeksi taikka itsenäisyydeksi kuin ylpeydeksi. Muuten ei meillä ihmisraukoilla ole juuri mitään, josta voisimme ylpeillä Jumalan taikka ihmisten edessä", lisäsi hän melkein katkerasti hymyillen.
"Mutta ei meillä sentään ole oikeutta halveksiakaan itseämme. Meillähän on arvo Jumalan silmissä."
"Onko meillä? Minä olen aina kuullut saarnattavan päinvastaista mielipidettä. Mehän olemme kaikki paljaita maan matosia", sanoi hän äkkinäisen tiedottomuuden tunteen valtaamana.
"Niin, ei meillä ole mitään kerskattavaa itsessämme. Mutta ymmärrä minua oikein. Ellei meillä olisi arvoa Jumalan silmissä, niin ei hän olisi tehnyt mitään pelastukseksemme. Mutta kun hän on kärsinyt ja kuollut meidän edestämme, on Hän siten osoittanut, että me olemme kalliita hänen sydämelleen. Ja minun mielestäni on olennolla, olkoon hän itsessään kuinka kurja tahansa, mutta jota Jumala kuitenkin rakastaa, ääretön arvo, tietysti vaan tuon rakkauden tähden. Se ei saa halveksia itseään."
"Kristinusko on joka tapauksessa nöyryyttävä uskonto", sanoi Kurt miettiväisenä. "Sen tuntee parhaiten silloin, kun koettaa todenteolla syventyä siihen."