Näin vuodatti hän tuskansa Jumalallensa, mutta hänen näin tehdessään muuttui se vähitellen 'murheeksi Hänen mielensä mukaan'.
"Herra, etkö Sinä ole minulle mitään? Olenko minä turhaan elänyt sinun kanssasi kaikki nämä vuodet, kosk'en minä ole saanut rahtuistakaan Sinun mielenlaadustasi? Koska, Herra, koska otat sinä katkeruuden minun sielustani ja opetat minua sydämestäni iloitsemaan silloin, kuin toiset saavat sitä, jota ilman minun täytyy olla? Sinä tiedät, mitä sydämessäni liikkuu. Puhdista haluni ja harrastukseni ja vedä ne yhä enemmän maailmasta Sinun puoleesi! Auta, etten toivoisi niin paljon tätä lyhyttä elämää varten! Mitä se tekee, kun kerran seison sinun kasvojesi edessä, olenko ollut onnellinen taikka en? Anna minulle mitä kärsimyksiä tahansa, kunhan ne vaan vievät minun lähemmäksi Sinua. Auta minua tyytymään Sinun tahtoosi, mihin ikinä se minua johtaneekin. Auta minua, Isä!"
Hänen näin rukoillessaan tuli ikäänkuin vastaukseksi tuulahdus ijankaikkisesta rauhasta ja kosketti parantavan voiteen tavoin hänen salattuun tuskaansa, joka siten kadotti kärkensä. Hän lepäsi kosteikon palmujen varjossa ja joi sen virkistävästä vedestä. Erämaan vaellus alkaisi pian taas, sen hän tiesi; aurinko polttaisi hänen päätänsä ja hiekka jalkojansa, mutta vesi, jota hän joi, ja lepo, jota hän nautti, antaisivat hänelle voimia jatkuvaan vaellukseen. Ja Hän, joka johtaa häntä erämaan läpi, löytää kyllä uuden kosteikon, jossa on samaa elävää vettä ja sama rauhallinen lepopaikka, jossa hän saa virkistää väsyneet voimansa. Hetkisen kuluttua nousi Anna ja meni rukouksen virkistämänä jälleen arkielämän askareihin.
Eva tuli ja pyysi häntä epäröiden auttamaan jossakin tehtävässä, odottaen vihaista tai ainakin vastahakoista vastausta, mutta hämmästyi saadessaan kokea päinvastaista. He juttelivat työtä tehdessään ja Anna osoitti niin ystävällistä ja iloista harrastusta kaikkeen mitä nuorempi sisar sanoi, että tämä ihastuneena ajatteli: "Oi, jospa hän aina olisi sellainen!" Ja Anna tunsi sydämessään, ettei elämä tarvinnut tuntua niin tyhjältä, jos hän vaan voisi käsittää sitä oikein ja koettaisi elää ijankaikkisuus-elämää arkielämän vähäpätöisissä toimissakin.
* * * * *
Syksyllä palasi Dagmar Brotorppiin. Kurt toivoi, että he olisivat menneet hyvin pian naimisiin, mutta Dagmar tahtoi ensin säästää vähän myötäjäisikseen.
"Minä en tahdo tulla aivan tyhjin käsin luoksesi", sanoi hän ja huokasi surumielisesti ajatellessaan kadotettuja rikkauksiaan.
"Niin, minun täytynee kai myöskin ansaita kodin kuntoon panemiseksi, ettei sinun tarvitse tulla tyhjiin huoneisiin", vastasi Kurt hymyillen, "sen olin vähällä unohtaa, sillä minä olen niin pikainen luonteeltani, kuten sinä ehkä tiedät."
"Tiedän kyllä, sillä minä muistan erään, joka kerran syöksyi päistikkaa tiehensä, ehtimättä ottaa selvää oliko kaikki todellakin mennyt myttyyn, kuten hän luuli", vastasi hän veitikkamaisesti katsoen Kurttiin, joka istui hänen jalkainsa juuressa.
"Olisitko sinä muuttanut mieltäsi, jos minä olisin tullut takaisin silloin heti?"