Vastakihlatut olivat sanomattoman onnelliset sen lyhyen ajan, minkä Kurt vielä viipyi kotona. Molemmat ihmettelivät ja iloitsivat tuntiessaan kuinka pian ja helposti he kasvoivat yhdeksi sydämeksi ja sieluksi.
Anna näki heidän onnensa ja tahtoi iloita heidän kanssaan, mutta ajatteli liian paljon itseään voidakseen oikein ottaa osaa toisten iloon. Hänen oma elämänsä tuntui hänestä vielä tyhjemmältä vastakihlattujen onnen rinnalla. Dagmar aavisti syyn hänen vähäiseen osanottoonsa.
"Jospa tietäisit, kuinka mielelläni minä soisin sinulle samallaisen ilon, kuin itsellänikin on!" sanoi hän eräänä päivänä. "Et voi uskoa, kuinka rakkaus pehmittää mielen ja vetää esiin parhaimmat ominaisuutemme!"
"Niin, jos se on molemmin puolinen; muussa tapauksessa on sillä aivan päinvastainen vaikutus", vastasi Anna hätäisesti.
Dagmarin tummain silmien ilme muuttui sääliväiseksi, mutta Anna ei tarvinnut sääliä. Hän nousi ylös.
"Muuten on rakkaus vaan hullutusta", sanoi hän tylysti, mutta lisäsi leikillisesti: "Sinä luulet ehkä, että minä puhun kuten kettu pihlajanmarjoista?"
Hän nauroi lyhyesti, mutta naurussa oli jotakin vihlovaa, joka teki sen kaikkea muuta kuin leikkisäksi.
"Älä himmennä onneasi ajattelemalla niitä tuhansia, jotka saavat tulla toimeen ilman sitä", sanoi hän hymyillen, melkein mahtavasti ja poistui huoneesta.
Ei kukaan saanut aavistaa mitä taakkaa hän kantoi, vasta sitten tulisi se sietämättömäksi. Sääliväisyys onnellisen Dagmarin silmissä oli loukannut Annan ylpeää, arkatuntoista mieltä enemmän kuin Henningin toisinaan osoittama kylmyys. Niinkin nöyryyttävää sydänsurua, kuin yksipuolinen rakkaus on, saattoi kestää, kunhan vaan ei kukaan tietänyt siitä. Hän sulkeutui huoneeseensa ja vaipui polvilleen rukoilemaan:
"Miksi täytyy minun elää, Jumala, tällaisena hylkiönä kuin olen? Ei kukaan tarvitse minua, ei kukaan kaipaisi minua, miksi en minä saa kuolla pois tästä tyhjästä elämästä?"