Eräänä päivänä meni Kurt metsään, yksinään, surullisten ajatusten seuraamana. Hän katui, että oli seurannut vastustamatonta haluaan, joka oli pakottanut hänet tänne Dagmarin läheisyyteen. Mitä hän oli sanonut noissa päivälliskutsuissa syksyllä, oli ollut vaan omantunnonvaivojen aiheuttamaa hyvitystä hänen entisen menettelytapansa johdosta, ja Kurt koetti luulotella itselleen, että se oli vaan hänen runoilijamielikuvituksensa, joka oli tehnyt hänelle kepposen ja pannut hänen sanoihinsa enemmän sisältöä, kuin mitä niissä todellisuudessa oli. Ne epämääräiset toiveet, jotka olivat kyteneet hänen mielessään tullessaan Vesterlångaan, olivat nyt kokonaan hälvenneet.
Äkkiä näki hän puiden lomitse vaalean hameen ja pysähtyi. Hän päätti kääntyä ympäri, mutta ei pannut sentään päätöstään täytäntöön. Dagmar katsoi ylös ja heidän katseensa yhtyivät Sen sijaan, että olisi mennyt tiehensä, meni Kurt eteenpäin ja istui litteälle kivelle hänen viereensä ja tietämättään miten se tapahtui, oli hän ilmaissut hänelle syvimmät tunteensa ja ajatuksensa. Hän pyysi Dagmaria ojentamaan hänelle kätensä ja auttamaan häntä alkamaan uutta elämää. Dagmar puolestaan unohti kaikki vastaväitteet eikä voinut lausua ainoatakaan sellaista. Ylpeys pakeni kuultuaan Kurtin miehekkään ja nöyrän selityksen, jota hänen täytyi uskoa. Hän etsi vastausta, mutta ei löytänyt, ja katsoi vaan Kurttiin avuton, hämmentynyt ilme loistavissa, kosteissa silmissään. Seuraavalla hetkellä piti Kurt häntä sylissään ja molemmat hämmästyivät huomatessaan noitten pilvenkorkuisten esteitten, jotka äsken näyttivät voittamattomilta, silmänräpäyksessä kadonneen. Lumous oli haihtunut. Kurt painoi Dagmarin rintaansa vasten tuolla onnellisella tietoisuudella, ettei tämä ollut enää autereinen, saavuttamaton ihanne, vaan ihminen, niinkuin hän itsekin. Hän ei ollut sellainen, jollaiseksi hänen mielikuvituksensa oli kuvaillut hänet, täydellinen enkeli, vaan nainen, valmis seuraamaan häntä elämän taisteluihin. Ilontunne vapisutti Kurttia ajatellessaan, että Dagmar tässä taistelussa tulisi tarvitsemaan yhtä paljon häntä, kuin hänkin Dagmaria. Kun Dagmar katsoi Kurttia silmiin, häpesi hän entisiä pikkumaisia harhaluulojaan. Hän luki noista silmistä, että hän köyhyydestään huolimatta voi tehdä hänet rikkaaksi rakkaudellaan. Sitähän Kurt juuri pyysikin ja riemuntunteella ajatteli tyttö, kuinka paljon hän voi antaa.
He istuivat etäällä metsän siimeksessä. Keskikesän elämä pulppuili ja kuohui heidän ympärillään. Metsä tuoksui kun aurinko paistoi vihreään havuverhoon ja pihkaisiin puunrunkoihin. Tuuli humisi voimakkaasti männyissä ja kuusissa. Maassa vilisi ahkeria muurahaisia, kooten varastoja pitkien talvipäivien varaksi. Paarmat ja kärpäset surisivat, hämähäkin verkot kimaltelivat, oravat hyppelivät puissa ja linnut liitelivät sinisessä avaruudessa. Noilla kahdella tuolla puiden verhoamassa siimeksessä oli niin paljon sanottavaa toisilleen, että he istuivat siellä vielä kun aurinko meni mailleen ja varjot venyivät pitkiksi.
Pappilassa vallitsi suuri ilo, kun nuo kauan kaivatut vihdoin palasivat ja selittivät syyn pitkään viipymiseensä.
Kurtin äiti painoi Dagmaria sydäntään vasten.
"Jospa tietäisit, kuinka iloinen olen, saadessani jättää poikani sinulle!" kuiskasi hän uuden tyttärensä korvaan. "Pidä mielessäsi, Dagmar, että sinulla on häneen suuri vaikutusvalta! Vedä hänet Jumalan luo."
"Me autamme sinne toinen toistamme", vastasi Dagmar ja loi säteilevän katseensa Kurttiin.
"Oletko ajatellut vastuunalaisuuttasi, poikani?" kysyi kirkkoherra, kun hän hetken aikaa oli kahden kesken poikansa kanssa, "varo itseäsi kylvämästä epäuskon siemeniä hänen vastakääntyneeseen sieluunsa."
"Minäkin tahdon elää uutta elämää. Älkää asettako minua aina ulkopuolelle!" pyysi Kurt nöyryydellä, joka sai isän hämmästymään.
"Niinkö?" huudahti kirkkoherra liikutettuna ja veti poikansa sydämellisellä syleilyllä rintaansa vasten.