Kun rouva Warenheim seuraavana päivänä lähti Dagmarin luota, oltuaan siellä viimeisen kerran, lupasi tuo nuori tyttö hänelle viettää kesänsä Vesterlångassa.
34.
Matka kotiin pohjoisessa metsäseudussa tuli rasittavaksi ja Dagmarin täytyi perille päästyään mennä muutamaksi päiväksi vuoteeseen. Ei kestänyt kuitenkaan kauan, ennen kuin hän taas jaksoi olla ylhäällä ja ulkona.
Ystävyys Annan ja Dagmarin välillä tuli tänä kesänä lujemmaksi kuin se milloinkaan ennen oli ollut. Heillä olikin nyt niin paljon yhteistä. Ollessaan kahden puhuivat he melkein aina niistä syvistä totuuksista, joiden kirkkaita vesiä Dagmar oli ruvennut janoomaan, kun suru ja kärsimys oli sulkenut häneltä kaikki muut lähteet. Anna puolestaan tunsi, kuinka ijankaikkisuus-elämä hänessä kasvoi ja kehittyi tämän yhdessä-olon aikana. Ensi kerran tunsi hän mitä merkitsee omata samoin ajatteleva ystävä, jolle voi ilmaista syvimmät ja parhaimmat ajatuksensa, jotka siten kirkastuvat.
Joka kerran kun Kurtilta saapui kirje, pelkäsi Dagmar salaisella tuskalla, että hän ilmoittaisi kotiintulostaan, mutta yhtä usein valtasi hänet pettymyksen tunne huomatessaan pelkonsa aiheettomaksi. Vihdoin tapahtui kuitenkin se, jota hän oli pelännyt ja toivonut. Kurt kirjoitti, että hänen oli onnistunut saada neljäntoista päivän loma, jonka hän halusi viettää Vesterlångassa.
"Miten voisin minä keksiä sopivan syyn poistuakseni täältä?" oli Dagmarin ensimäinen ajatus. Kurt ei ollut koskaan tullut hänen luokseen, vaikka hän olisi voinut tulla, eikä ollut koettanut jatkaa keskustelua, jossa Dagmar oli ilmaissut tunteensa enemmän kuin oli aikonutkaan. Hänen tunteensa eivät siis voineet olla samanlaiset, se oli selvä; sillä silloin ei hän olisi jättänyt hänen tunnustustaan huomioon ottamatta. Hän tiesi, että Dagmar rakasti häntä, eikä hän kuitenkaan ollut tullut Brotorppiin ainoatakaan kertaa. Tämä ajatus herätti hänen sydämessään voimakkaan vastenmielisyyden ja häpeän tunteen. Hän ei tahtonut milloinkaan mennä Kurtin silmien eteen, hänen täytyi paeta häntä. Mutta miten päästä täältä, kun hänen oli määrä viipyä koko kesän, eikä hänellä sitäpaitsi ollut mitään muuta paikkaa, jonne lähtisi. Äiti oli matkustanut sukulaisten luo, eikä heillä ollut tilaa useammille. Brotorpissa ei hänellä ollut ennen syksyä mitään tekemistä. Epätoivon tunne valtasi hänet, mutta sitä lievensi salainen mielihyvä siitä, että hänen näin täytyy joutua yhteen Kurtin kanssa.
Kun tämä tuli illalla, oli Dagmar jo mennyt vuoteeseensa, vaikk'ei ollutkaan vielä niin myöhäinen. Hän kuunteli hänen ääntään salissa, joka oli sen vinttikamarin alapuolella, missä hän asui. Kauan senkin jälkeen, kun kaikkialla jo vallitsi hiljaisuus ja muut olivat nukkuneet, makasi Dagmar valveilla ja ajatteli tuskalla sitä hetkeä, jolloin heidän täytyy kohdata toisensa.
"Kuinka voin saada hänet unohtamaan ne sanat, jotka minä hänelle lausuin ja jotka ilmaisivat hänelle minun tunteeni?" ajatteli hän. "Oi, minä tahdon olla ylpeä, niin ylpeä, että hän uskoo taas kaiken olleen mielikuvitusta."
Dagmarin ei ollut niin helppo seurata päätöstään, mutta hän yritti kuitenkin urhoollisesti. Kurt oli niin toisellainen häntä kohtaan, kuin hän oli odottanut. Hän ei tosin ollut ystävällinen, eikä etsinyt hänen seuraansa ja tuskin puhutteli häntä, mutta ei hän myöskään ollut kylmä ja välinpitämätön. Hänen katseessaan ja käytöksessään oli jotakin, joka sai Dagmarin aavistamaan, ettei hän ollut pysytellyt loitolla mistään häntä nöyryyttävästä syystä. Mutta mikä sitten oli ollut syynä? Kurt ei nähtävästi aikonut ilmaista sitä hänelle, ja Dagmar oli liian ylpeä pienimmälläkään tavalla ilmaistakseen kuinka paljon hän ajatteli häntä.
Heidän ollessaan kävelymatkoilla, kulki Kurt aina äitinsä taikka Evan seurassa ja jutteli vaan heidän kanssaan. Toisinaan, kun ei kukaan huomannut, katseli hän Dagmaria, kuten katsellaan rakkainta maailmassa, rakkainta, jonka luulemme ainiaaksi kadottaneemme. Dagmar ei nähnyt näitä katseita, eikä aavistanut hänen tunteitaan ja käveli sen vuoksi niin hienona ja ylpeänä ja tuntui Kurtista kalliimmalta ja saavuttamattomammalta kuin koskaan ennen. Hänen sielunsa täyttyi syvimmällä surumielisyydellä, huomatessaan hänet nyt sen ihannekuvan kaltaiseksi, jollaisen hän kerran luuli hänen olevan. Tukka, joka sairauden aikana oli leikattu lyhyeksi, rupesi kasvamaan ja ympäröi tuuheina, mustina kiharoina kauniita kasvoja, jonka puhtaalle iholle palaavan terveyden puna loi hennon hohteensa. Hieman kaareva nenä, hienopiirteinen suu ja leuvan täydellinen muoto olivat aina herättäneet Kurtin ihailua, mutta nämä piirteet olivat tulleet vielä lumoavammiksi sen luonteen kautta, joka niistä nyt kuvastui. Suurten, loistavien silmien katse ilmaisi voitettuja taisteluja ja jaloja ajatuksia Dagmar oli taas hänen kauneuden-ihanteensa ja hän olisi voinut antaa sydänverensä, voidakseen olla hänen arvoisensa. Mutta hän ajatteli itseään eikä uskaltanut lähestyä häntä. Dagmar ajatteli köyhyyttään ja koetti olla ylpeä ja kylmä.