"Minkätähden et? Etkö luule jaksavasi?"
"Sinne on äärettömän pitkä matka", vastasi hän vältellen ja katsoi alas.
"Oletko sinä todellakin levoton matkan tähden? Anna pitää niin hyvää huolta sinusta. Jos tarve vaatii, odottaa hän sinua jonkun aikaa. Sinä et saa kieltäytyä. Me olemme kaikki jo edeltäpäin iloinneet sinun tulostasi. Matkaako sinä vaan pelkäät?"
Dagmar epäröi. Sanoisiko hän todellisen syyn? Ei, hän ei voinut sanoa sitä.
"Kiitos, täti, mutta kyllä minä jään äidin luo", sanoi hän.
"Tukholmaan? Ei, Dagmar, sitä sinä et saa tehdä, sinun täytyy päästä maalle. Se on velvollisuutesi itseäsi kohtaan. Vapaaherratar oli niin tyytyväinen ehdotukseeni ja me olemme jo melkein päättäneet asian keskenämme."
"Mutta eikö minusta tule teille vaivaa? Onko siellä minulle tilaa?"
"Tilaa! On toki! Oletko unohtanut, kuinka suuri rakennus meillä on? Meillä olisikin niin tyhjää, kun ei Kurtkaan saa olla kotona juuri ollenkaan kesällä."
"Eikö hänellä aina ole lomaa muutamia viikkoja?"
"Ei nyt enää muuta kuin poikkeustapauksissa. Hän on saanut koko joukon työtä paitsi sanomalehtityötään. Niin että me saamme olla sangen paljon yksin kotona, joten sinä olet kaksinkerroin tervetullut. Ajattele asiaa huomiseen asti ja suo minulle se ilo, että annat myöntävän vastauksen silloin."