"Mitä?"
"Mitä?" toisti Dagmar melkein loukkautuneena.
"Kaikesta tietysti, minkälaista sinun elämäsi on, mitä sinä teet, minkätähden sinä tulit tänne ja kuinka kauan sinä aijot viipyä täällä!"
"No, minä vastaan sitten päinvastaisessa järjestyksessä: Minä aijon viipyä niin kauan kuin viihdyn joutilaisuudessa, tulin tänne lepäämään ja katsomaan vanhaa Ruotsia. Sitäpaitsi olen minä asianajaja, käännän puheellani kumoon oikeuden, osoitan roistot syyttömiksi, jonka vuoksi apuani usein etsitään. Muuten on kaikki hyvin, kunhan sinä vaan sanoisit perillisellesi, ettei se pelkästä asianharrastuksesta kaivaisi rikki kenkiäni. Luulen, että se pistää ne suuhunsakin, kuten tuollaisten pienten herrain tapa on."
Dagmar hymyili ja katsoi pöydän alle, jossa hänen lemmikkinsä leikki enon jalkain juuressa.
"Siis on se koti-ikävä, joka on tuonut sinut tänne?" sanoi hän.
"Voihan sitä kutsua miksi tahansa", vastasi Robert. "Mutta puhuaksemme aivan toisesta asiasta: miten on äidin laita? Hän on aina kirjoittanut, etten minä millään ehdolla saa lähettää hänelle mitään, hänellä on niin hyvä olla, vakuutti hän, mutta oltuani nyt hänen luonaan, tulin minä aivan toisellaiseen käsitykseen. Minkätähden et sinä ole kirjoittanut minulle mitään siitä?"
"Äiti ei olisi milloinkaan antanut minulle anteeksi, jos minä olisin tehnyt jotain sellaista. Hän ei tahdo ottaa vastaan pienintäkään avustusta, eikä salli kenenkään huomata, että hän elää niukoissa oloissa."
"Mutta sehän on surullista! No niin, minun täytyy keksiä jokin keino miten saisin annetuksi hänelle pienen vuotuisen avustuksen, ennen kun lähden täältä", sanoi hän ja katseli hajamielisesti lattialla leikkivää poikaa.
"Miten viihdyt Amerikassa?" kysyi Dagmar.