"Sinä olet aina kaltaisesi, Robert, sinun kanssasi on mahdoton tulla toimeen!" sanoi Dagmar katsellen veljensä kuvankauniita kasvonpiirteitä.
Surumielinen hymyily väreili hänen huulillaan muistellessaan menneitä aikoja. Mutta äkkiä kääntyi hänen huomionsa nykyisyyteen kuultuaan melua ja kimeän huudahduksen. Pikku Robert oli nimittäin ihastuksekseen huomannut, että pöytäliinaa sopi vetää. Seuraus oli, että se ja kaikki pöydällä olevat esineet putosivat hänen päällensä ja tekivät surullisen lopun hänen ilostaan. Eno kokosi ylös pikku esineet ja äiti lohdutti, mutta pienokainen itki täyttä kurkkua, niin paljon kuin hänen pienistä keuhkoistaan lähti. Dagmar oli pian vakuutettu siitä, ettei poika ollut loukannut itseään, ainoastaan säikähtynyt. Hän asetti hänet polvelleen ja koetti kaikin tavoin viihdytellä häntä, mutta turhaan. Robert katseli äitiä ja lasta, kuin jotakin harvinaista näytelmää ikään.
"Onko tuo nyt olevinaan jotakin hauskaa?" kysyi hän hetkisen kuluttua.
"Sitä suuresti ylistettyä äidinriemua!"
"Ei hän aina itke", sanoi Dagmar. "Tyynny, tyynny, pienokainen, isä tulee pian. Ratsastammeko me, noin, noin!"
Ei mikään auttanut.
"Kylläkai hän sentään laulaa vähintäin yhden tuollaisen aarian joka päivä ja toisen yöllä?" jatkoi Robert.
"Eihän toki. Hän on niin kiltti ja Helge on myös kiltti, mutta hän pelästyi nyt niin kovin, pikku raukka."
Samassa tuli Kurt kotiin ja Dagmar poistui pikkuruisensa kanssa, nautittuaan ensin miehensä hämmästyksestä ja ilosta, kun tämä näin odottamattaan tapasi Robertin.
Tämä jäi päivälliselle ja oli sittemmin jokapäiväisenä vieraana sisarensa kodissa. Anna ja hän olivat nyt kuten ennenkin hyvin huvitettuja toistensa seurasta. He kinastelivat alituiseen, kuten silloinkin, mutta häiritsemättömässä ystävyydessä.
Eräänä päivänä ei Roberttia kuulunut ja kun hän ilmestyi seuraavana päivänä päivälliselle, oli hänen olennossaan jotakin surumielistä, vaikka hän esiintyikin entisellä huolettomalla, leikillisellä tavallaan.