Anna ei vastannut ja pikku Gunhilden silmät säteilivät ihastuksesta.
Siten yhtyivät kaikki piiriin juhannusviirin ympärillä, vanhimmasta nuorimpaan. Isoisä ja isoäiti, pikku Robert ja Katri muodostivat kuitenkin pian katselijaryhmän, joka vähitellen lisääntyi. 'Tuvan' lapset olivat kestävimpiä. Heillä ei ollut koskaan ollut niin hauskaa. Mutta vihdoin väsyivät hekin.
Juhannusaurinko viivähti taivaanrannalla. Taivas ja järvi loistivat haaveellisessa valossa ja ilma oli lämmin. Jokaisen, suurimmasta pienimpään, valtasi illan suloinen, valoisa tunnelma.
"Niin", sanoi kirkkoherra, pannen kätensä ristiin, "nyt olemme me viettäneet maallisen valon juhlaa. Se saattaa minut ajattelemaan, kuinka me kerran saamme viettää ijankaikkisen valon riemujuhlaa kaiken pimeyden yli. Mutta ennen voittoa on taisteltava Kristuksen nimessä, pitäkää se mielessänne, te nuoret!"
Ja tuo vielä voimakas vanhus katseli ympärilleen ja huomasi ymmärtävän katseen useamman kuin yhden silmissä.
"Katli vätynyt, äiti tuu — tuu", kuului väsynyt ääni keskeyttäen juhlallisen hiljaisuuden, joka oli seurannut perheenisän sanoja, ja pieni vaaleakutrinen pää vaipui nuoren äidin käsivarrelle ja uniset siniset lapsensilmät katsoivat ihmetellen loistavaan aurinkoon, joka juuri vaipui lyhyeen lepoonsa läntisen metsänrannan taakse. Se katosi, mutta iltarusko hehkui ja loisti vielä, odottaen saavansa pian vaaleta aamunkoitoksi.