"Niin näkee aurinko heidät! Sen lämmin sädekatse kohtaa jokaisen kasvin luomakunnassa, mutta ne voivat sulkea terälehtensä siltä ja silloin ei kukka voi puhjeta, silloin on itse ruusussakin vaan okaita."
"Sinun käsityksesi on minun mielestäni hyvin yksipuolinen", sanoi Robert. "Sinä pidät nähtävästi hyvänä vaan sitä, mikä johtuu rakkaudesta yhteen ainoaan, Kristukseen, mutta minä olen nähnyt ihmisiä, jotka eivät ole tunteneet Häntä, mutta joiden elämä on sentään ollut suuressa määrässä siunausrikasta. Eikö sitten sillä, mitä he ovat tehneet aikalaistensa hyväksi, ole mitään merkitystä?"
"On tavallaan. Mutta ainoastaan ne teot, jotka ovat johtuneet rakkaudesta Kristukseen, voivat kestää ijankaikkisuuden tulikoetuksen. Esimerkiksi: jos pikku Gunhild tuolla onnistuu olemaan iloinen ja tyytyväinen taikkapa vaan tekee rehellisen yrityksen ollakseen sellainen, miellyttääkseen Jeesustaan, jota hän rakastaa, vaikka ei saakaan ottaa osaa toisten leikkeihin, niin tekee hän Hänen silmissään paljon enemmän kuin suuri mies, joka uhraa koko elämänsä ja kaikki mitä hänellä on, ihmiskunnan hyväksi, ilman että hän samalla tekee sen palvellakseen Jumalaa."
"Mutta tuohan on typerää!" huudahti Robert melkein suuttuneena, mutta samalla vasten tahtoaan liikutettuna.
"Niin, se kuuluu sellaiseen viisauteen, joka on monelle hulluutta", vastasi Anna hienosti hymyillen kaunis loiste silmissään. "Mielipiteeni tuntuu sinusta rohkealta, mutta eiköhän minulla ole puolellani Hän, joka on luvannut muistaa lasillisen vettäkin, mikä annetaan Hänen nimeensä, ja joka on sanonut pienen lapsen olevan suurimman taivaanvaltakunnassa."
Kun kahvi oli juotu, tyhjennettiin pöydät ja kannettiin pois. Sitten pystytettiin juhannusviiri lasten riemuitessa.
"Nyt yhdymme kaikki piiriin!" huusi Anna ja levitti kätensä, joihin heti tarttui kaksi pientä tyttöä.
Kaikkien täytyi olla mukana isoisästä alkaen pikku Roberttiin saakka, joka tepsutteli isän ja äidin välissä.
Pikku Gunhild istui penkillään ja näytti iloiselta, vaikka hänen yksinään täytyi olla pois joukosta. Mutta Robert Rencrona otti hänet syliinsä ja meni hänen kanssaan piiriin. Anna katsoi häneen hämmästyneenä, epäröiden antaisiko hän suostumuksensa.
"Salli nyt minunkin antaa ohdakkeenkukka yhdelle suuremmista taivaanvaltakunnassa!" sanoi tämä leikillisellä äänellä, mutta syvää vakavuutta ilmaisevalla katseella.