"Muistatko, kuinka minä kerran vertasin sinua ohdakkeeseen?" kysyi
Robert lyhyen vaitiolon jälkeen.
"Muistan", vastasi Anna.
"Mutta se vertaus ei pidä enää paikkaansa", sanoi Robert.
"Kyllä se pitää. Minä olen ohdakeluonne."
"Siinä tapauksessa voi ohdakkeessa olla niin paljon kukkia, että piikit peittyvät", sanoi Robert.
"Jeesuksen Kristuksen rakkauden valossa voi ohdakekin kukkia", sanoi Anna, nöyrä ja onnellinen ilme karkeapiirteisillä kasvoillaan. "Mutta se ei kuki onnen huvitarhoissa, vaan ojanreunoilla ja autioilla kankailla — siellä on ohdakkeen paikka, ei onnellisten joukossa, vaan puutteen lasten keskellä", lisäsi hän ajatellen haihtunutta nuoruuden-unelmaansa, samalla kun hänen katseensa lepäsi seitsemässä pienessä turvatissaan. Hän ei itse tietänyt, kuinka lämmin ja säteilevä se katse oli.
Hän eli näiden pienokaisten ja vanhain vanhempainsa hyväksi. He tarvitsivat häntä jokainen tavallaan, ja juuri tämä heidän riippuvaisuutensa hänestä houkutteli hänen luonteestaan esiin kaikki sen tosinaiselliset ominaisuudet.
"Maailmassa on yltäkyllin ohdakkeita, mutta kaikki eivät kuki", sanoi
Robert hänen vieressään.
"Se on sen vuoksi, etteivät ne käänny auringon, Jeesuksen Kristuksen, puoleen", vastasi Anna heti.
"Mutta jos he eivät näe sitä?" sanoi Robert.