Yötä ja päivää istui äiti rakastettunsa vuoteen vieressä. Mahdotonta oli saada häntä poistumaan huoneesta. Korkeintaan lepäsi hän hetkisen sohvalla, kun poika joskus oli levollisempi. Mutta kun vaikeat kohtaukset tulivat, oli hän aina pitelemässä kuumeesta polttavaa kättä omassaan, lievittäen ja tyynnyttäen. Hän tuli niin kalpeaksi ja kärsi kenties enemmän kuin sairas, nähdessään hänen kasvojensa vääristyvän ja kuullessaan hänen tuskaisia huutojaan.
Erikin sisaruksia ei laskettu sisään. Heidän äitinsä ei antanut heidän nähdä sairaan vaikeita kohtauksia. Mutta Annaa ei voitu estää pääsemästä sairashuoneeseen. Hän hiipi aina niin lähelle ovea kuin mahdollista, nähdäkseen edes vilahdukselta veljeään, kun joku kulki ulos tai sisään. Kerran, kun Maija oli jättänyt oven auki, näki Anna yhden vaikeimmista taudin puuskista. Kun se oli ohi ja Erik lepäsi muutaman hetken verrattain rauhallisena, huomasi äiti, joka istui vuoteen vieressä, tyttärensä, tämän seisoessa ovessa kädet lujasti yhteen puristettuina, kasvot kalpeina, tuskallinen ilme silmissä. Äiti pudisti päätään ja viittasi häntä poistumaan, mutta Anna ei totellut. Sen sijaan hiipi hän äitinsä luo, meni aivan hänen viereensä ja pyysi vapisevin äänin saada jäädä hänen luokseen auttamaan häntä.
"Ei, tämä ei sovellu sinulle. Tee minulle mieliksi ja mene, rakkaani", sanoi äiti lempeästi. "Ei ole myöskään hyvä Erkille, että hänellä on useampia ympärillään. Maija auttaa minua. Mene sen sijaan leikkimään Evan kanssa."
Annan täytyi totella. Hän loi vielä pitkän katseen Erikkiin, ennen kuin meni. Kuinka tämä oli muuttunut! Oliko tuo todellakin Erik? Hän, joka aina oli näyttänyt niin iloiselta ja ystävälliseltä, makasi nyt tuossa otsa rypyssä, tuskainen ilme suun ympärillä ja katse tuijottavana. Hän näytti melkein vihaiselta.
Anna meni alakuloisena tiehensä. Minkä tähden oli hän aina tarpeeton? Ei hänen apuaan koskaan tarvittu, kun hän sitä tarjosi. Ei johtunut hänen mieleensäkään mennä leikkimään Evan kanssa, niinkuin äiti oli pyytänyt. Hän istui viereisen huoneen nurkkaan. Siitä löysi Maija hänet illalla ja pakoitti hänet menemään nukkumaan.
Hän vaipui rauhattomaan uneen ja näki paljon unia.
Seuraavana aamuna heräsi hän varhain. Kaikkialla vallitsi hiljaisuus. Evan vuoteelta kuului tasaista hengitystä. Hän makasi, tylleröinen käsi pyöreän posken alla. Silkinhienot vaaleat hiukset lepäsivät kevyinä valloillaan valkoisella yöpaidalla, jonka hihat olivat kohonneet ylös, paljastaen parin pieniä kauniita, pyöreitä lapsenkäsivarsia. Anna katseli hetkisen sisartaan, miettien voisiko tuska ehkä vääntää tämänkin kasvoja kuten Erikin eilen. Hän värisi. Ei koskaan voisi hän unhottaa tuota kamalaa näkyä.
Kuinka hiljaista oli kaikkialla! Hän kuunteli eikö kuuluisi mitään tuskan huudahdusta, kuten niin usein ennenkin näinä päivinä; mutta ei mitään ääntä kuulunut. Voisiko Erik olla parempi? Ehkä hän nukkui? Kyllä kai hän nukkui, sillä ei suinkaan hän kuole? Ei kukaan ennenkään ollut kuollut perheestä, eikä sitä tultaisikaan toimeen ilman Erikkiä! Anna tunsi sydämensä täyttyvän toivolla. Hän meni ikkunan luo ja katsoi uutimen lomasta ulos. Oi, kuinka kaunista! Kesäkuun aamu säteili raittiina ja toivehikkaana. Järvi oli tyyni ja kirkas. Saaret kuvastuivat niin selvästi, että ne näyttivät seisovan ylösalasin vedessä. Siellä täällä leijaili kevyttä sumua, ja hämähäkin verkot puissa ja pensaissa kimaltelivat kasteesta ja auringonpaisteesta.
"Kyllä Erikin täytyy tulla terveeksi, kun kaikkialla on niin kaunista", ajatteli Anna lapsellisesti.
Liian virkeä kun oli, voidakseen enää nukkua, puki hän hiljaa päälleen, ettei herättäisi Evaa, ja hiipi sitten sairashuoneeseen. Mutta kuta lähemmäksi hän tuli, sitä selvemmin esiintyi hänen mieleensä muisto eilispäivän surullisesta todellisuudesta.