"Vaikkapa niinkin, mutta et sinä silti saa olla nenäkäs", selitti Anna.
"Etkö halua koetella pianoa, Henning", kysyi Kurt seuraavana aamuna, kun he olivat päässeet aamiaiselta.
Svennius seurasi kehoitusta. Hän soitti miellyttävästi ja tunteellisesti. Piaano oli vasta viritetty ja sointuva. Rouva Warenheim oli musikaalinen, soitti usein itse ja opetti Evaa joka oli perinyt hänen taipumuksensa.
Kun Henning vähän ajan kuluttua lakkasi soittamasta, kuuli hän kevyen huokauksen ja kuiskauksen: "Oi, kuinka kaunista!"
Hän kääntyi sivulle päin. Siinä seisoi Eva aivan hänen vieressään, nojaten soittokoneeseen ja katseli häntä teeskentelemättömällä ihastuksella. Henning nauroi hiljaa, sointuvasti, houkutellen rouva Warenheiminkin nauramaan.
"Minä luulen, että sinä pidit siitä", sanoi hän ja suuteli Evaa. "Minä toivon yhdessä pienen tyttöni kanssa, että Te usein suotte meidän nauttia soitostanne", lisäsi hän, kääntyen kandidaatin puoleen. Tämä kumarsi.
"Suurimmalla mielihyvällä", sanoi hän.
Hän rupesi taas soittamaan samalla katsellen Evaa.
"Etkö sinä itse soita, pienokainen?" kysyi hän yksitoikkoisella äänellä, joka ilmaisi, että hänen sielunsa oli suurimmaksi osaksi kiintynyt soittamiinsa säveliin.
"Hiukkasen vaan", vastasi Eva hämillään.