Anna tervehti jäykästi ja lyhyesti, kuten tavallista ja loi häneen pikaisen, tutkivan katseen. Eva katsoi häneen ensin ujosti ja uteliaasti iloisilla sinisillä silmillään, kunnes hän, rohkaistuna toisen hyväntahtoisesta hymyilystä uskalsi ojentaa hänelle kätensä ja vuorostaan hymyillä hänelle, niin että pyöreiden poskien sievät hymykuopat tulivat näkyviin.
Illallinen syötiin vilkkaan ja iloisen mielialan vallitessa. Henning Svennius vahvisti sen kuluessa sitä suotuisaa vaikutusta, jonka hän oli tehnyt koko perheeseen. Anna unohti itsekidutuksensa ja söi kyllikseen; niin oli hän kiintynyt uuteen vieraaseen. Aterian jälkeen lähdettiin kävelemään kauniiseen iltailmaan. Kurt käveli äidin vieressä. Heillä oli niin paljon puhumista, näillä kahdella.
Henning tuli jälessä, Annan ja Evan keskellä. Ensinmainittu tunsi alussa olevansa hyvin hämillään, kun hän odottamatta huomasi joutuneensa ylläpitämään keskustelua vieraan kanssa, mutta se osottautui kuitenkin helpommaksi, kuin hän oli luullut. Tämä nuori mies ymmärsi houkutella häntä juttelemaan, ilman että hän tiesi, miten se tapahtui. Hän oli niin kunnioittava häntä kohtaan ja hänen olennossaan oli jotakin niin ystävällisen viehättävää, että Annasta tuntui ikäänkuin vierasta todellakin olisi miellyttänyt tämä keskustelu hänen kanssaan, ja ettei hän puhellut vaan sääliväisyydestä eikä velvollisuuden tunnosta. Sen vuoksi tuli hän puheliaaksi ja tottui hyvin pian hänen seuraansa. Se joka sentään teki tämän vielä suuremmassa määrässä, oli Eva. Hän oli pistänyt pienen kouransa hänen käteensä ja hyppeli eteenpäin siinä rinnalla, puhellen lapsellisella, viehkeällä tavallaan ja katsellen häneen peittelemättömällä ihastuksella. Svennius piti paljon lapsista ja tämä pieni, vilkas kymmenvuotias oli hänen mielestään harvinaisen herttainen ja miellyttävä. Hän hymyili hänelle ja vastasi kernaasti kaikkiin hänen kysymyksiinsä.
"Tiedätkös", sanoi Eva, kun he olivat kotimatkalla, "minä pidän sinusta melkein yhtä paljon kuin Kurtista."
"Kurt parka, mitä hän sitten sanoo?"
"Oh, kyllä minä sentään pidän yhtä paljon hänestä, kuin ennenkin. Ja sitä paitsi sanoinkin minä vaan melkein."
"Kuinka voit sinä sinutella häntä, Eva?" huudahti Anna, kun sisarukset illalla olivat jääneet kahden.
"Miksikäs minun sitten olisi pitänyt kutsua häntä?" kysyi Eva alakuloisena.
"Kandidaatiksi tietysti."
"Uh, se on niin pitkä ja ikävä nimitys ja minä pidän niin paljon hänestä."