"Oh, ei siitä ole vaaraa", vastasi kirkkoherra.
11.
Keväällä kirjoitti Kurt ja kysyi, ottaisivatko vanhemmat kesäksi täysihoitoon erään hänen ylioppilastovereistaan.
"Hän on hyvin hauska veitikka", kirjoitti hän. "Hänen nimensä on Henning Svennius, tutkii jumaluusoppia, ilman että sitä huomaa hänen ulkomuodossaan ja on hyvin musikaalinen, niin että teillä kaikilla on oleva hauskuutta hänestä. Hänellä on sydänvika ja lääkäri on määrännyt hänelle metsäilmastoa. Minä esitin, että Vesterlånga olisi hyvin sopiva paikka hänelle ja hän hyväksyi esitykseni…"
Pappilasta lähetettiin myöntävä vastaus.
Kesäkuun alussa saapui Kurt kotiin. Hänen vieressään rattailla istui Henning Svennius. Kurt hyppäsi ensin alas ja syleiltyään vanhempiaan ja sisariaan, kääntyi hän, esittääkseen ystävänsä. Tämä, joka seisoi rattaitten luona ja tarkasti katseli jokaista, kuului niihin ihmisiin, jotka heti ensi näkemältä herättävät myötätuntoisuutta, ilman että tiedämme minkä tähden. Kasvonpiirteet eivät olleet kauniit, hänen vartalonsa oli voimakas ja tanakka. Ryhti oli aivan itsetiedoton ja vapaa kaikesta teennäisyydestä. Käytöksensä oli vaatimaton, mutta siihen yhdistyi ujoa, luonnollista arvokkaisuutta. Vaikka ei hänessä ollut mitään, joka olisi tehnyt erityistä vaikutusta, taikka herättänyt huomiota, oli koko hänen olennossaan kuitenkin jotakin sanomattoman puoleensavetävää.
"Tervetuloa meille!" sanoi kirkkoherra ja puristi nuoren miehen kättä.
"Kiitos", vastasi tämä ja kumarsi syvään.
"Niin, kunhan te vaan viihtyisitte meillä! Meillä ei ole tarjottavana mitään huvituksia, täällä metsäseudussa", sanoi rouva Warenheim.
"Minä en pyydä mitään huvituksia, kuin mitä hyvä seura ja ihana luonto voivat antaa ja nehän minulla ovat tarjona täällä", vastasi Svennius kohteliaasti matalalla ja erittäin sointuvalla äänellään.