"Emme suinkaan me kaksi viitsi lukea ääneen toisillemme", sanoi äiti.
"Miks'ei äiti? Kosk'ei Anna viitsi kuunnella, niin lue minulle, hyvä, rakas äiti! Minä kudon sill'aikaa niin ahkerasti, kuin suinkin voin."
Äiti suuteli tytärtään. Tämän vilkas innostus ja iloinen luonne tekivät hänelle hyvää aina sydänjuuriin asti. Hän ei tahtonut kieltämällä synkentää tätä viatonta iloa ja aukasi senvuoksi kirjan.
Mutta lukiessaan mietti hän vielä mikä se suru oli, joka hänen vanhinta tytärtään kalvoi.
Anna kuritti yhä lihaansa, vaikka se toisinaan tuntui kovin vaikealta. Mitä vaikeampaa se hänelle oli, sitä tyytyväisempi hän oli. Mutta hän ei ollenkaan huomannut sitä ikävyyttä, minkä hänen itsevalitsemansa kieltäymys tuotti hänen omaisilleen. Äiti kärsi nähdessään hänen ruoka-annoksiensa yhä pienenevän, jonka syyksi hän sanoi puuttuvaa ruokahalua. Annan hermostunut työinto ei myöskään ollut omiaan ylläpitämään, vielä vähemmin enentämään hänen ruumiinvoimiaan.
Eva valitti äidille, ettei Anna enää koskaan viitsinyt huvitella häntä; tuo pikku raukka tunsi itsensä yhtä yksinäiseksi nyt kuin Annan poissaollessakin.
Kirkkoherra oli ainoa, jonka mielestä tyttären kieltäymyksessä ei ollut mitään surun aihetta. Hän huomasi vaan sen onnellisen seurauksen, hänen suuren työintonsa.
"Hän suorittaa loistavasti sisäänpääsytutkintonsa seminaarissa. Ihmeellistä, kuinka helposti hän oppii", sanoi hän tyytyväisenä vaimolleen ja hämmästyi suuresti saadessaan vastaukseksi vaan huokauksen.
"Mitä, huokaatko sinä sentähden?" huudahti hän.
"Pelkään, että hän rasittaa itseään liiaksi", sanoi äiti.