Eva katseli häntä alakuloisena. Henning lakkasi soittamasta ja samassa näytti hänen sielunsa irtautuvan sävelten lumouksesta. Katse heräsi ja ääneen tuli väritystä.
"Miksi kutsutaan minua kandidaatiksi tänään, kun minä eilen sain olla sinä?" kysyi hän, tarttuen Evan molempiin pieniin käsiin. Tämä koetti irtautua, mutta se oli mahdotonta.
"Mitä pahaa olen minä tehnyt, kun minun täytyy sanoa neiti?" kysyi hän, veitikkamainen ilme silmissään.
"Ei mitään", vastasi Eva ja katsoi hämmästyksissään Annaan päin, joka istui ikkunan vieressä ja ompeli.
"No, miksi me sitten rupeamme käyttämään arvonimiä, kun me alussa tulimme niin hyvin toimeen ilman niitä?" jatkoi kandidaatti hyvin huvitettuna Evan hämmennyksestä.
"Anna sanoi, että minä olin nenäkäs", mutisi Eva.
"Vai niin! Mutta ei minun mielestäni", sanoi Svennius, luoden katseensa
Annaan.
"Eva on niin tungetteleva ja hemmoiteltu, on sangen tarpeellista, että häntä vähän pysytellään syrjällä", selitti tämä tylysti.
Henning ei vastannut, katsoi vaan ystävällisesti Evaan. Vanhemman sisaren terävät sanat vaikuttivat häneen vastenmielisesti. Ne viilsivät hänen sydäntään melkein kuin väärät soinnut hänen musikaalista korvaansa.
"Jos kandidaatti sallii sinun sinutella itseään, niin saat sen kernaasti tehdä, mutta sellaista ei saa koskaan tehdä ilman suostumusta", sanoi rouva Warenheim.