"Siksi, että se on epäjumala. Ei se varmaankaan ollut oikein tehty."
"Mutta mehän leikimme vaan."
"Niin, se on tietty", myönsi Anna, mutta ei ollut sentään oikein tyytyväinen. "Minä olisin tahtonut uhrata oikealle Jumalalle."
"Sitten eivät puolukat olisi riittäneet. Se mitä uhrataan Jumalalle, täytyy uhrata todellisesti, eikä vaan leikillä, ja sen täytyy olla jotakin."
"Mitä sitten on uhrattava Jumalalle, josta hän huolisi, ja miten se on tehtävä?" kysyi Anna. Erik mietti.
"Niin, minä luulen esimerkiksi, että jos annamme rahamme lähetykselle, niin uhraamme jotakin Herralle, jonka hän ottaa vastaan", sanoi hän.
"Minulla on kolme kruunua ja kaksikymmentä äyriä säästölaatikossani", sanoi Anna vitkalleen, "luuletko, että Hän tahtoisi, että antaisin ne?"
"Kyllä luulen, että hän tulisi iloiseksi, jos tekisit sen."
Anna istui ääneti ja seurasi silmillään aironlapaa, joka nousi ja laski vedessä. Se näytti niin kauniilta vaipuessaan lahden tyyneen pintaan, jota myöten vene kiiti eteenpäin. Pian puikahti se lahdesta varsinaiseen järveen ja Erikin voimakkaasti soutaessa suuntasi se kulkunsa suoraan sitä rantaa kohti, missä Vesterlångan pappila sijaitsi ja kylpi elokuun auringon valossa.
"Ota kiinni nyt! Kas noin!"