"Vai niin", virkkoi viimeiseksi tullut, osoittaen ruumista, "tuossako se Påhlman nyt makaa. Hänestä oli pientä riitaa. Eläessään myi hän ruumiinsa tänne, mutta kun hän sitten kuoli, tahtoi vaimo haudata ruumiin; hän ei tietänyt, että ukko oli myynyt itsensä ja juonut rahat."
Toverit jatkoivat työskentelyään, mutta tohtori Hesselin ajatukset olivat saaneet muuta tehtävää. Aina kun olemuksemme syvällisimmät kysymykset nousivat hänen sielunsa silmien eteen, saivat ne suunnan, joka teki hänet levottomaksi; ne kohdistuivat häneen itseensä nuolenterävinä.
"Mitä olet sinä tehnyt elosi aikana; mitä on sinusta tullut? Mikä on sisin olemuksesi; mihinkä suuntautuisi sen kehitys, jos se nyt joutuisi iankaikkisuuteen?"
Kiusallisia kysymyksiä! Tohtori Hessel vältti niitä ja tahtoi tukahduttaa aavistuksen, joka pakotti hänen omasta sisimmästään etsimään totuuden salaisuutta, Iäisyyselämää ei hän odottanut kohtaavansa itsessään, koska hän tiesi, ettei hän sellaista elänyt. Tutkia Elisaa oli turhaa; tytön läheisyyskin oli kylliksi hämmentämään hänen terveen järkensä. Ei, puolueeton ja kirkas täytyi hänen olla etsiessään totuutta.
Kuolinvuoteitten ääreen oli hän useasti sattunut, mutta minkäänlaista kuolemankauhua ei ollut hän lähtevissä koskaan huomannut, haudantakaisesta elämästä ei kukaan puhunut. Joko menivät he tajuttomina kuolemaan tai odottivat sitä pelastajana ruumiillisista vaivoista.
Löytämättä, mitä etsi, lankesi hän yhä syvempiin epäilyksiin. Aine on Jumala; aine se on, joka sanoo ihmiselle: "Maasta olet sinä tullut, ja maaksi pitää sinun jälleen tuleman!" Ei löydy menneisyyttä eikä tulevaisuutta, siis nykyisyydessä eläkäämme! Hulluja olemme, ellemme nykyhetkeä hyväksemme käytä, ellemme omantunnon epäilyksittä elämältä ota mitä otettavissa on!
Usein oli hän jo heittää sikseen kaikki turhat etsimiset ja joutavat pyrkimiset olemattomien perään, mutta Elisan muisto silloin aina kehoitti häntä kestävyyteen. Elisa oli niin älykäs ja teräväjärkinen; se, mihin hän niin lujasti uskoi, sen täytyi toki jostakin arvosta olla. Entä Kustaa Aadolf sitten? Tyhjä harhaluuloko hänet innostuttaisi panemaan ilolla alttiiksi koko elämänsä, voittaakseen muitakin siihen uskoon, joka häntä itseänsä elähytti? Siitä selville päästäkseen pyrki hän Kustaa Aadolfin seuraan. Tämä oli heti vihkimisensä jälkeen saanut viran muutamassa pääkaupungin seurakunnassa. Milloin hän saarnasi, oli kirkko ääriään myöten täynnä väkeä. Hessel lähti sinne, tungeskeli väkijoukossa, mutta saarnaajassa hän ei nähnyt eikä kuullut muuta kuin Elisan veljen. Ja kun hän eksyi tarkastamaan väkijoukkoa, pyrki kylmä ivanilme usein hänen kasvoillensa. Hänen mielestään näkyi pikkumainen itsekkäisyys varsin hyvin viihtyvän hengellisen liikutuksen, kyynelten ja huokausten keskellä. Hän oli valmis epäilemään kaikkea, minkä olisi voinut hyvinpäin selittää, mutta oli sen sijaan liiankin nopea virheitä keksimään.
"Sinä puhut liian paljon armosta, sinulla on kyllä kuulijoita, jotka ansaitsisivat kuulla lakiakin luettavan", sanoi hän kerran Kustaa Aadolfille.
"Kuinka niin?"
"Viime sunnuntaina näin sinun kirkossasi hienon rouvan, joka myöhästyneenä tungeskeli, käsillään tietä raivaten väkijoukossa, kunnes pääsi täpötäysinäisen penkin luo, istui sitten muitta mutkitta miltei kahden ihmisparan syliin, penkoen siinä, kunnes sai toisen heistä nousemaan paikaltaan, sillä rouvan piti ehdottomasti päästä sinne istumaan. Eikä edes silmäykselläkään kiittänyt paikan luovuttajaa, piti kai sen vallan luonnollisena ja asiaan kuuluvana. Sitten kuunteli hän nähtävästikin hyvin liikutettuna ja hartaana sinun saarnaasi Jumalan armosta, jonka Hän syntisille suo ilman heidän ansiotaan. Annoit siis hänelle täyden synninpäästön itsekkäisyydestänsä."