"Elisa, sinähän et mitään virka. Kehoita sinä häntä jäämään, ehkä onnistut paremmin kuin me", sanoi majuri.
"Miehekäs mies pysyy aina hyvässä päätöksessä kaikista houkutuksista huolimatta", vastasi Elisa kumartuen Kristianin mäyräkoiraa hyväilemään.
Kristian katsoi ensin häneen, sitten tohtoriin, rupesi viheltämään ja hyräili: "Ma lähden Kaliforniaan ja kultia sulle tuon."
KAHDESKYMMENESTOINEN LUKU.
Pari päivää myöhemmin lähti tohtori Hessel Hirvenhovista matkustaen Tukholmaan. Raskaalta tuntui näin vanhemmiten ruveta uudelleen lukemaan; se otti kovemmalle kuin olisi saattanut aavistaakaan. Mutta hänen toimintakykynsä oli herännyt, ja pian hän näytti, mihinkä kelpasi. Luvut sujuivat reipasta vauhtia.
Hän tutki muutakin lääketieteen rinnalla; hän etsi sitä elämää, josta
Elisa oli puhunut.
Eräänä iltana istui hän anatomiasalissa ympärillään hilpeä joukko nuoria kandidaatteja. Silvotuita ruumiinosia näkyi siellä täällä. Lamppujen hohde valaisi selvästi erään nuoren miehen piirteitä, joka kumarassa asennossa istuen tutki äsken avattua ruumista. Tohtori Hessel vertaili elävän ja kuolleen kasvoja toisiinsa. Niin lähekkäin ja niin erilaiset kuitenkin! Elävän kasvoissa kuvastui älyä ja harrastusta; sielu ilmeni joka piirteessä. Kuolleen kasvot olivat jäykän kelmeät, ja säilyttivät luoksepääsemättömän ilmeensä huolimatta alentavasta kohtelusta, joka tuli niiden osaksi.
Kumpi on ihminen noista kahdesta? Molemmatko? Mikä sitten oikeuttaa toisen silpomaan toista? Vai elämäkö se on, joka ihmisen tekee? Jos niin on, eikö siis kuollut enää olekaan suuremman arvoinen kuin pöytä, jonka päällä se makaa.
Tohtori Hessel olisi halunnut kysyä tuolta elävältä ihmiseltä, mitä hänen tutkimuksensa hyödytti. Jonkun pikaisesti vierivän vuoden kuluttua ehkä makaat itse kuolleena tuossa; käytä siis eläessäsi voimasi sellaiseen, josta edes saat jotain vastaavaa: syö, juo ja nauti, sillä huomenna sinun pitää kuoleman.
Eräs toinen kandidaatti lähestyi.