"Hän on filosofian tohtori, opettaa kouluissa, pitää esitelmiä ja kirjoittelee", vastasi Elisa.
"Yllin kyllin jo ammattia", huomautti Kristian.
"Luulen, että hän menestyy varsin hyvin; mikäli olen kuullut, on hän hyvin yleisön suosiossa", lisäsi Elisa.
"Äänestä päättäen ei hän juuri mahda olla sinun mieleisiäsi miehiä", nauroi Eedit. "Elisa, Elisa, ota ajoissa nöyrtyäksesi, hänestä vielä saat lankomiehen."
Ja totta ennustikin Eedit. Aluksi kirjoitti Irene enimmäkseen vaan työstään. Mutta sitten saapui Elisalle yksityiskirje, jossa Irene kertoi tavanneensa Helmerin ja tunteneensa kuinka kaikki entiset tunteet taas olivat uuteen eloon leimahtaneet. Mutta Helmeriä hän ei enää tahtonut nähdä, sen oli hän päättänyt. Hän tahtoi lähteä jonnekin kauas, oikein kauas, missä hän ahkerassa työssä voisi unohtaa, mitä unohdettava oli.
Mutta senjälkeen seurasi aika, jolloin Irenen kirjeet näyttivät olevan aiotut peittämään sitä, mikä hänessä oikeastaan liikkui. Ei hän voinut kirjoittaa, että joku vastustamaton voima aina veti hänet Helmerin luentosaliin. Ei mielinyt hän ilmaista, että hän kaikista päätöksistään huolimatta tuon tuostakin löysi itsensä sieltä istumasta. Helmerin äänen sointua hän tahtoi kuulla. Mitä se auttoi, että hän salin äärimmäiseen soppeen kätkeytyi. Näkihän Helmer hänet sieltäkin. Ja kun he sitten uloskäytävällä toisensa tapasivat, ja Helmer tuli häntä vastaan — - — Kuinka olisikaan Irene nyt kieltäytynyt ilosta saada häntä puhutella! Vaistomaisesti hän kuitenkin tunsi, ettei Elisa olisi hänen käytöstään hyväksynyt, senvuoksi ei hän näistä mitään kotiin kirjoittanutkaan.
Aivan odottamatta lopetti Irene luennoilla käyntinsä. Helmer huomasi häntä kaipaavansa, alituiseen löysi hän itsensä miettimästä, miksei Irene tullut. Kun Irenen sija salissa vielä kolmannellakin kerralla oli tyhjä, päätti Helmer lähteä Irenen asuntoon kyselemään hänen poissaolonsa syytä. Tulipa hän sitten kyselleeksi jotain muutakin, ja tämän käynnin perästä kirjoitti Irene isälleen kirjeen, jossa hän mitään salaamatta kertoeli kaikki viimeaikaiset kokemuksensa.
Hirvenhovissa nousi riemu. "Hurraa!" huusi majuri. "Este on tullut.
Irenen saamme pitää. Siunatkoon Jumala kunnon Broo'ta!"
"Mitä sanoin?" kysyi Eedit voitonriemulla Elisalta.
Irene sai kutsun tulla Upsalaan, tulevaan appelaansa joulua viettämään.
Siellä hän viipyi muutamia kuukausia ja palasi vasta keväällä kotiin.