Eräänä iltana istui hän penkillä lähellä joenrantaa ompelemassa. Kevät oli jo ehtinyt pitkälle ja ilma oli lauhkeata. Sinne tuli Elisakin ja asettui sisarensa viereen.
"Sanohan, Irene, mikä viime aikoina on meidän väliimme tullut. Et ole minua kohtaan kuin ennen."
Irene ei vastannut mitään, pujotteli vain lankaa neulansilmään täysin vajonneena tähän tehtävään. Elisa odotti, kunnes hän oli sen saanut toimitetuksi; mutta kun ei sittenkään vastausta kuulunut, jatkoi hän:
"Luulet ehkä, että sinua tuomitsen sentähden, että suunnitelmasi heitit kesken, mutta sitä en ensinkään tee. Nyt ymmärrän hyvin, ettei se sinun kutsumuksesi ollut."
"En minä siitä…", vastasi Irene uutterasti ommellen.
"Vai luuletko, etten hyväksyisi kihlaustasi?" kysyi Elisa.
"Sinä halveksit minua sentähden. Tiedän, että sinun mielestäsi minulta puuttuu arvokkuutta, kun otin hänet, joka kerran…" Enempää ei hän saanut puhutuksi.
"Rakkaus on parempi kuin luonteen arvokkuus. Halveksisinko sinua sentähden, että annoit hänelle anteeksi!"
"Et ainakaan hyväksy menettelyäni, vaikka koetat sitä sietää", sanoi
Irene.
Elisa ei tietänyt, mitä vastata, sillä Irene oli osannut ihan oikeaan.