"En vielä."
Elisa nojautui puunrunkoon. Kädet lepäsivät vastoin tavallisuutta joutilaina helmassa. Aurinko heitti säteitään lehvien lomitse, ne valaisivat hänen peittämätöntä päätään ja lankesivat varjostavien silmäripsien kautta silmiinkin, tehden ne loistavan kirkkaiksi kuin syvän meren tyyni kalvo. Suljettujen huulten ilmehikkäät piirteet esiintyivät selvästi ja tuntuipa kuin olisi lausumattomia ajatuksia väikkynyt niiden jokaisessa kaarelmassa. Hienon kaareva nenä lisäksi kaunisti näitä kasvoja, joissa ilmeni samalla niin paljon jaloutta ja mielenlujuutta.
Irene tuli sivumennen heittäneeksi silmäyksen Elisaan, joka istui yhä vielä siinä ajatuksiinsa vaipuneena, itsestään ja ympäristöstään irtautuneena. Hän pysähtyi ja lankesi polvilleen Elisan viereen tietämättä itsekään, minkä mielijohteen vaikutuksesta.
"Tahtoisin niin paljon sinulta oppia", sanoi hän.
Elisan sielu erkani vähitellen unelmien maailmasta tosielämään takaisin.
"Niin minäkin sinulta", vastasi hän.
Sellaista vastausta ei Irene ollut odottanut.
Usein me muissa ihmisissä ihailemme niitä ominaisuuksia, joita itsessämme ei ole. Elisakin pani paljon arvoa nuoren sisarensa luonteen nöyryyteen.
KAHDESKYMMENESSEITSEMÄS LUKU.
Oli tuiman kylmä päivä. Aurinko välkkyi hehkuvana kiekkona aamuisen autereen takaa. Sen ruskottava hohde levisi yli Hirvenhovin härmäisten metsien ja lumenpeittämien maitten.