"Tyhjänä ette varmaan usein tänne tullutkaan", sanot tohtori Hessel katsoen Elisan käsivarrella riippuvaa pientä vasua, jonka sisällystä täällä ei enää tarvittu.
"No niin, tällaistahan usein toin. Mutta mitä merkitsi se sen rinnalla, jota häneltä sijaan sain? Ei hänellä ollut oppia, mutta kokemusta sen enemmän, ja siitä jakoi hän minullekin."
Hän irroitti kätensä tohtorin kädestä ja astui lähemmäksi kuollutta. Hellävaroen hyväili hän uurteista otsaa. Mielellään olisi hän tahtonut pyytää Anttia viemään terveisiä kotiin, ehkei ollut se myöhäistä vieläkään.
Äänettömän hyvästijätön jälkeen lähti hän tuvasta pois. Tohtori Hessel seurasi häntä.
Vierekkäin kulkivat he kuin valoisaa unta nähden. Äskeinen kuolemantapaus ei ollut heistä tuntunut ensinkään kammottavalta, se oli vain kääntänyt heidän mielensä vakavammaksi ja liittänyt heidät lähemmäksi toisiansa.
Jo paistoi aurinkokin täydeltä terältä heidän polkuansa valaisten. Ilma oli tyyni ja puhtaan raitis.
Tohtori Hessel ei voinut puhua muusta kuin siitä, mikä oli hänen sydämelleen tärkeintä. Hän pysähtyi ja kysyi Elisalta, tahtoisiko hän tulla hänen omakseen, Elisan rinnalla hän voisi näin läpi elämänsä valkeudessa vaeltaa; ilman Elisaa saattaisi hän joutua hukkaan.
Vakavana hän siinä seisoi Elisan edessä jaloin tuntein, puhtain aikomuksin. Mitään hän ei aikonut Elisalta salata; hän oli valmis vilpittömästi vastaamaan kaikkeen, mitä ikänänsä Elisa näkisi hyväksi häneltä kysyä.
Mutta empimättä ojensi Elisa hänelle kätensä. Olihan Elisa vastikään kuullut tohtorin rukoilevan, ja hän luuli varmasti tohtorin nyt kehittyneen siihen mielentilaan, johon hän oli toivonut hänen kerran tulevan. Ilman epäilyksen rahtuakaan luotti hän häneen.
"Et kysele minulta mitään", virkkoi tohtori.